Ihminen on perin kummallinen eläin. Olen lukioajoista asti (ja todennäköisesti tietämättäni ennen sitäkin) ollut kiinnostunut erityisesti psykologiasta ja filosofiasta sekä joistakin ihmisten hengentuotteisiin liittyvistä aloista.
Kuitenkin kaikki teoriat, ennakkotapaukset ja esimerkiksi kirjalliset tuotokset muuttuvat käytännön elämässä aina paikoitellen etenkin yksilötasolla täysin turhiksi välineiksi. Vaikka kuinka perehtyisit ihmisen käyttäytymiseen, niin tietyissä tilanteissa voit palauttaa opukset kirjastoon (tällä kertaa ihan ajallaan) ja unohtaa myös kaikki aiemmat kokemuksesi: niihin nojaaminen joissakin tilanteissa on kuin seisoisit luistimet jalassa aavikolla.
Ongelma lienee siinä, ettei toisen pään sisään näe. Sekään ei olisi ongelma, jos toinen osaisi jotenkin ilmaista itseään. Sitten pitäisi vielä siihen päälle käydä niin onnekkaasti, että osaisit itse kuunnella ja ymmärtää.
Ihminen osaa valehdella. Mistä tämä taito tulee? Se liittynee jollakin tapaa abstraktin ilmaisukykymme, eli kielen, kehittymiseen. Sitä en ymmärrä kuinka valehteleminen voisi palvella lajimme selviytymistä evolutiivisessa mielessä; varmaan monellakin tapaa. Todennäköisesti tämä kyseinen taito on myös viime kädessä juuri se ominaisuus, joka lajimme lopullisesti syöksee alas jyrkänteeltä.
Valehtelemme kaiken aikaa myös itsellemme, sen lisäksi että meille valehdellaan. Tietysti meille valehdellaan, ihan kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla, joskus enemmän ja joskus vähemmän, politiikassa, taloudessa ja vaikkapa uskonnoissa. Mutta usein käy niinkin, että vaikka tosiasiat tyrmäävät valheen, tarraamme siihen ja naamioimme sen todeksi. Tämä johtuu pelosta. Tosiasiat ovat usein pelottavia ennen kuin niihin ehtii tottumaan.
Olemme siis lajina kehittyneitä valehtelijoita. Yksityiselämässä valheet ovat välillä ihan sitä itseään eli varsin ruskeita, mutta toisinaan myös sellaisia valkoisempia, joilla on olevinaan hyväkin tarkoitus.
En ole tainnut kohdata yhtäkään tilannetta, jossa valkoinen valhe toimisi pitkällä tähtäimellä kenenkään hyväksi. Tiedän, että on tilanteita joissa ne ovat hetkellisesti välttämättömiä, mutta olen tullut siihen lopputulokseen, että siitä hetkestä kun valkoinen valhe asetetaan huijatun hauraan kallon ja tiiliseinän väliin, on päällä eräänlainen hätätilanne, jonka aikana tilanne tulee ratkaista salamannopeasti tai uhrin pää singahtaa valkoisen valheen turvatyynystä toiseen tiiliseinään; sitä lujemmin mitä isompi valheen muodostama turvatyyny on ollut.
On eri asia jättää kertomatta jotakin, joka ei ole toiselle ihmiselle olennaista informaatiota ja aiheuttaa pahimmillaan pelkkää tuhoa. Toki silloinkin pitää olla tarkkana, koska voi olla vaikeaa tietää mikä on toiselle tärkeää informaatiota, hänen subjektiivisesta näkökulmastaan. Yhtä kaikki kaikkein epärehellisin ja vakavin tapa ilmaista itseään jollekin joka ei osaa epäillä petosta, on kertoa toistuvasti jotakin päinvastaista siihen nähden mikä on todellinen asioiden tila.
Ongelmia muodostuu myös silloin, kun valkoista valhetta sovelletaan yhteiskuntaan, massoihin. Elämme takuulla useidenkin valkoisten valheiden ”suojeluksessa” kaiken aikaa, jotkut jopa ihan avoimesti. Näin toimivat esimerkiksi sellaiset miljonäärit, jotka uskovat luoneensa omaisuutensa itse, työllään, vastoin kaikkia todennäköisyyksiä. He vain jättävät sujuvasti pois asiaan vaikuttavia tekijöitä, ihan kaiken mikä ei ole oman tomumajan toiminnasta kotoisin. Pois vaurauden selityksestä jää valtava määrä tekijöitä, geeneistä ympäröiviin yhteisöihin ja toisten kurjuuteen, mihin kaikkein valtavimmat rahasummat usein ikävä kyllä kytkeytyvät.
Olen kuullut että eläimet eivät koskaan valehtele. Näin olen myös tavallaan kokenutkin. Kaikki tuntemani eläimet reagoivat melko suoraan ja ilmiselvän rehellisesti sosiaalisissa tilanteissa. Eivät esitä. Pyytävät suoraan juuri sitä mitä tahtovat. Jos eläin ei luota minuun, niin se ei esitäkään luottavansa.
Olen kuitenkin epäileväinen tämän säännön ehdottomuudesta kaikkien sosiaalisten eläinlajien kohdalla. Eläintutkimus on ollut niin pelkistettyä, kömpelöä ja jopa harhaanjohtavaa tutkimushistoriansa aikana, että tulemme näkemään vielä valtavia suunnanmuutoksia eläimiin liittyvässä tieteellisessä ajattelussa.
Pitäydytään kuitenkin ajatuksessa muiden kuin ihmiseläinten kyvyttömyydestä valehteluun. Valehteluun tarvitaan yleensä monimutkaista kielipeliä, symbolisten merkkiketjujen erilaisten osasten uudelleenjärjestelyä ja vääristynyttä käyttöä, syy- ja seuraussuhteiden selittämistä päin honkia.
Kieli on upein asia jonka ihminen on kehittänyt. Samalla se on kaikkein kamalin. Kuitenkin se on muovannut nykyihmisen sellaiseksi kuin se tänä päivänä on.
On vaikea käsittää sellaista asiaa kuin kieli. Se on jotakin, joka on ”jotakin”, joka merkitsee, edustaa ja symboloi jotakin, mutta ei sitten kuitenkaan välttämättä merkitsekään juuri sitä mitä se väittää merkitsevänsä. Helvetti miltä vuosituhansien turhakkeelta tuollainen työväline voikaan kuulostaa! Mutta sen varassa me olemme tuomittuja toimimaan keskenämme.
Olen jo varhain (mutta silti liian myöhään) oppinut sen, että ihmistä ei tulisi arvioida sen perusteella mitä hän sanoo, vaan sen perusteella mitä hän tekee. Mutta heti törmäämme seuraavaan miinaan: ihminen voi valehdella myös teoillaan! Minä olen todistanut tämän monesti, kuten varmasti kuka hyvänsä muukin yhtään elämää nähnyt ja muutaman vuosikymmenen ihmisyhteisössä toilaillut keskivertoihminen.
Siippaansa kyllästynyt puoliso voi aivan hyvin hammasta purren halata, suudella ja rakastella pahaa-aavistamatonta kumppaniaan, kuitenkin samalla huokaillen enemmän kyllästymisestä kuin kiimasta, miettien kaiken aikaa millä tavalla tuosta riesaksi muuttuneesta paskatahrasta pääsisi kaikkein helpoiten eroon, minne sen pyyhkisi tossunpohjasta.
Ihminen voi myös houkutella eläimen luokseen herkuilla, jopa kaikessa rauhassa rapsutella ja hoivata eläintä, huolehtia siitä muutamia vuosia, vaikka koko ajan hänen suunnitelmansa on ollut lopulta katkaista terveeltä ja hyvinvoivalta eläimeltä kaula ja syödä se suihinsa, tehdä siitä kengät tai nahka-asu seksileikkeihin, materiaalia leikkeisiin.
Täydellinen ja täysin hallitsematon rehellisyyskään ei ole aina toimiva strategia. Meidän kaikkien ajatukset, tuntemukset ja kuvitelmat muuttuvat ajan myötä, etenkin ajan kanssa. Siksi täytyy harkita, punnita ja miettiä omia vaikuttimiaan kaikessa rauhassa. Jos tiedotat itsestäsi ympäristöön kaiken aikaa raivokkaasti, rehellisesti ja jokaisesta tuntemuksesi muutoksesta raportoiden, huomaat todennäköisesti jossakin vaiheessa olevasi kovin ristiriitainen ihminen. Eilen halusit tätä ja nyt tuota. Todennäköisesti olet myös kovin yksinäinen ihminen.
Olen joskus tavannut ihmisiä, jotka ovat täysiä kusipäitä. Jotkut heidän ystävänsä ja lakeijansa saattavat perustella ystävyyttään ja sietokykyään aivan erityisellä selitysmallilla: ”Se on vaan äärimmäisen rehellinen.” Olkoon, mutta kummasti näissä tapauksissa tuntuu säännönmukaiselta, että nämä ”äärimmäisen rehelliset” ihmiset ovat myös äärimmäisen negatiivisia, koska se rehellisyys on monesti aika ilkeän kuuloista muita kohtaan. En ole tavannut edellä mainitun kaltaista ihmistä, joka ilmaisisi tasapainoisen rehellisesti myös positiivisia ajatuksia. Tunnen kyllä rehellisiä ihmisiä, jotka osaavat myös pitää turpansa tukossa ja puhua vasta kun ovat varmoja asiastaan ja siitä, etteivät aiheuta sanoillaan enemmän tuhoa kuin jotakin rakentavaa.
Kieli on upea väline, mutta ehkäpä meidän täytyy hiukan vielä yhdessä opetella käyttämään sitä, vaikkapa muutama tuhat vuotta lisää, todennäköisesti miljoona.
Meistä kukaan ei ole turvassa valheilta, ei eläin eikä ihminen, ei kielellinen tai kieletön. Siksi ensimmäinen henkilö johon sinun kannattaa pyrkiä vaikuttamaan ja luottamaan olet sinä itse. Varusta itsesi, hanki vertaisarvioitua tietoa, älä luota sokeasti mihinkään, keneenkään.
Haasta kaiken aikaa myös itsesi. Ole rehellinen, mutta älä äkkipikainen, harkitse rauhassa, pohdi omia vaikuttimiasi ja kykyäsi ilmaista niitä rakentavasti. Vertaile toimintaasi ja ajatuksiasi: ovatko ne tasapainossa keskenään, vastaavatko toisiaan?
Ole ennen kaikkea aina ja joka tilanteessa rehellinen itsellesi.
On taas asiaankuulumattoman kirjallisuussitaatin aika. Tämä on Juha Hurmeen sekopäisyyden syövereihin vajoamisesta kertovasta kirjasta nimeltä ”Hullu”:
”Anna ihan kunnolla. Anna 20 euroa. En minä tee mitään millään lanteilla. Kyllä sinulla sen verran on, voit ihan hyvin antaa. Enkä minä viitsi valehdella mitään syytä. Että minulla on äiti sairaalassa Riihimäellä ja tarvitsen junarahat. Tai että on saatava pullo viinaa. Ei ole äitiä sairaalassa enkä halua viinaa. Tartten kakskymppiä ja sillä selvä.
Ole hyvä.
Autan aina mielelläni.
Jaa autat? Miten niin?
Muistat minut sinä päivänä, kun omat tekosi tulevat sinua vastaan.”
Kaamosta Ja Anarkiaa 