Being Jonas Konstigt: ääripäänsärkyjä / ääriä päässä

Yhteiskunnallisiin keskusteluihin on tällä hilpeällä henkisellä keskiajalla (siis nettiaikana) vakiintunut räikeä valikoima erilaisia käsitteitä, jotka tuntuvat ”vaistonvaraisesti” (tai paremminkin kansanretorisesti) ymmärrettäviltä, mutta lähemmin tarkasteltuna ovat järjettömiä.

Yksi tällainen on kuplista puhuminen muka vakavien ja asiallisten aihepiirien sekä kysymyksenasettelujen parissa. Viime aikoina on julkisuudessa puhuttu paljon erilaisista kuplista. Milloin jonkun vihollinen elää rumassa sellaisessa, milloin joltakin on sellainen päässyt puhkeamaan.

Emme me missään kuplissa elä, vaan toimimme erilaisissa rooleissa, liikumme erilaisissa sosiaalisissa yhteisöissä, erilaisten kulttuurien piirissä. On työpaikkakulttuuria ja on kapakkakulttuuria ja niin edelleen. On myös ihmiskulttuuria, mutta myös eläinkulttuuria. En tunne yhtään ihmistä joka eläisi yksin yksilökulttuurissa, keskenään.

Kuplia on poreammeissa ja samppanjalaseissa, kuplia ei tulisi sotkea yhteiskunnallisiin keskusteluihin.

Toinen harhauttava käsite on puhuminen ääripäistä. Sekin aiheuttaa minulle todella äärimmäisen loogisen päänsäryn. Äärimmäisyys on suhteellinen käsite. Mikään ei ole äärimmäistä tyhjiössä, vaan äärimmäisyys määrittyy aina suhteessa toiseen ääripäähän ja havaitsijaan. Silläkin on väliä, mikä se toinen ääripää on: jos se on rasismiaan symbolisesti sekä fyysisesti omassa porukassaan uhoava uusnatsi, niin toinen ääripää voi olla henkilö, joka ei ole ollenkaan rasisti eikä välitä ajatuksiaan muille nyrkkien ja astaloiden kautta, vaan arvostaa rauhaa ja vastustaa eriarvoistamista. Tästä kai puhutaan kun puhutaan yhdestä äärimmäisyydestä: suvakeista.

Äärimmäisyys sinällään ei ole arvo, sillä jokin voi olla äärimmäisen hyvä ja toimiva ratkaisu, siinä missä toinen äärimmäisen huono ja haitallinen. Kuitenkin äärimmäisyyteen ominaisuutena tunnutaan iskevän rasvaisen peukalonjäljen lailla jonkinlainen negatiivinen arvolataus sellaisenaan, aina kun se johonkin ilmiöön liitetään.

Viimeksi ajatteluani ja toimintaani on pahoinpidelty tällä äärimmäisellä äärimmäisyyden leimasimella kolmessa eri yhteydessä:

 

1) Työpaikan taukohuoneessa, sellaisessa keskustelussa, jossa olen myöntänyt välttäväni ihan kaikkia eläintuotteita ja pyrkiväni mahdollisimman ekologiseen sekä eettisesti ristiriidattomaan toimintaan arjessani, tässä tietysti inhimillisesti silloin tällöin horjuen, ontuen ja epäonnistuen.

2) Keskustelussa anarkisteista, kun myönsin ajattelevani anarkistisesti ja toteuttavani mielelläni monia tuon ideologian ajatuksia työssäni ja arjessani. Tällaisia ajatuksia ja toimintatapoja ovat esimerkiksi keinotekoisten hierarkioiden purkamaan pyrkiminen, DIY-kulttuuri, suora demokratia ja yhteiskunnallisesti syrjäytymisvaarassa olevien osallistaminen, ihan kaikille yhtäläinen oikeus avoimeen tietoyhteiskuntaan, sen välineisiin ja niin edelleen. Anarkismi on myös sen tosiasian myöntämistä, että virkavalta osana väkivaltakoneistoa puolustaa loogisesti aina sitä tahoa, jolla yhteiskunnassa on todellista valtaa. Virkavalta on enemmän vallan ja valtahierarkian työkalu, kuin tavallisen yksilön suoja. Siksi sokea luottaminen virkavallan ja oikeusjärjestelmän moraalisesti oikeisiin päätöksiin, tai edes järjelliseen viestintään, on typerää.

3) Maahanmuuttoa koskevassa keskustelussa, jossa en ole suostunut vetämään esiin nostetuista maahanmuuttajien tekemistä rikoksista sellaista johtopäätöstä, että enemmistö maahanmuuttajista olisi potentiaalisia rikollisia, ennen kuin toisin todistetaan.

 

Joku varmaan sanoisi, että lymyilen syvällä tietynlaisessa punamustavihreässä äärikuplassa. Minun elämäni ei kuitenkaan ole mitenkään äärimmäistä, vaan oikeastaan aika rauhallista ja mukavaa. Ainoastaan stressi painaa välillä, kun kasaan liikaa aktiviteetteja päällekkäin. Myös kaikenlainen paskanjauhaminen, kuten lapsellinen kuplista puhuminen yhteiskunnallisissa keskusteluissa aiheuttaa äärimmäistä vitutusta.

Yksi jatkuvasti esiin pomppaava nimi joka on erikoistunut määrittelemään toisten kuplia, on suosikkikirjailija ja -kolumnisti Joonas Konstigt. Tuo mies on uiskennellut siittiön tarmolla yhteiskunnallisen poreammeen jokaiseen kuplaan ja arvioinut nuo kuplat armotta kolumneissaan sekä lukuisissa haastatteluissa.

Konstigt pitää kasvisruokaa ”inhottavan mauttomana”, kun taas minä rakastan kasvisruokia, suhtaudun niihin jopa intohimoisesti. Konstigt pitää myös kasvissyöntiä ”uskonnon kaltaisena aatteena”, kun minun nähdäkseni se on johdonmukaisen moraalisen sekä ekologisen (ja vaikuttamaan pyrkivän kuluttajan toimintatapana myös markkinataloudellisen) johdonmukaisuuden ilmentymä.

On hemmetinmoista tajuta, että on olemassa joku tyyppi, joka on käynyt kaikki minulle rakkaat ja tutut kuplat jo aiemmin läpi. Hän on kuin oman rakkaasi entinen kumppani: hänestä on vaikea tykätä, mutta jotakin yhteistä teillä on oltava, koska olette napalankoja, jaatte jotakin niin intiimiä hyvin syvällisellä tavalla.

Horjahtelen siis näiden – yhteiskunnallista draamaakin aiheuttaneiden – saippuakuplien osalta (pornomaailmasta tutulla termillä ilmaistuna) ”jälkiliukkailla”. Tosin onnekseni tiedän varmuudella sanoa, että vain kulttuurisessa mielessä, sillä rakkaani ei ole tiettävästi sekaantunut siinäkään mielessä Joonakseen ei edes lue hänen kirjojaan tai muita tekstejään.

Minun kuplassani on kuitenkin arkistokaappi, jonka takaa löytyy käytävä suoraan Joonas Konstigtin pään sisään, aivan kuten marionettitaiteilija Craig Schwartzilla elokuvassa ”Being John Malkovich”.

Omien sanojensa mukaan Jonas Konstigt on ollut vegaani, ”vihreätukkainen punkkari, aatteineen kaikkineen” (Ylioppilaslehti 1 / 2016, s. 31), utopisti, jopa nuori. Hän on myös puhkonut tiensä ulos ja rokottanut itsensä ”pahinta humanistihörhöilyä vastaan”, koska ”Vapaa-aikanaan Konstig nimittäin lueskeli evoluutiobiologiaa”.

Minä sen sijaan olen edelleen, jo kolmatta vuosikymmentä punkkari, luen (muun muassa) evoluutiobiologiaa vapaa-ajalla ja viimeistelen pro gradu -tutkielmaa humanistisissa tieteissä, jo kahdeksatta opintovuottani, onnellisesti palkkatyön ohessa hörhöillen.

Viimeistään siinä vaiheessa kun luin Ylioppilaslehdestä Konstigtin henkilökuvaa, aloin tajuamaan jotakin minulle yksilöllisesti ja eksistentiaalisesti mullistavaa: Joonas Konstigt on tavallaan minä! Aivan kuten Teräsmiehen ”paha” käänteisversio bizarro-maailmassa!

Jonas Konstigt on käänteis-minä ja jos Konstigtin sanoihin on luottaminen, minä olen se takaperoispoika, joka jää pian jonkin alati kutistuvan, yksittäisen ja tympeän kuplan sisään vangiksi. Kuljemme ihan samoja polkuja, mutta minä en pysy Joonaksen perässä näiden kuplien sisäpinnoilla liukastellessa. Minä teen näistä meitä yhdistävistä ”kuplista” kotini, jossa viihdyn ja jään paikalle notkumaan, oli kyseessä sitten punk tai ekologinen ja eettinen kasvissyönti. Konstigt sen sijaan vaihtaa kuplia kuin kalsareita, ui kuplasta kuplaan. Konstigt on polyamoristi tässä ideologioiden samppanjalasissa. Jonas jättää haisevat sukkansa sekä törkyiset kutipaperinsa minun kotiini!

Kun nyt sorruin täällä kuplien ja äärimmäisyyksien symbolisessa maailmassa kuitenkin seikkailemaan, niin Joonas Konstigtista alkaa piirtymään mielenkiintoinen kuva: hän ei siis ole koskaan, missään tai mitenkään äärimmäinen. Hän on vieraillut äärimmäisissä ryhmissä, mutta hylännyt ne. Hän tahtoisi näyttää moniulotteiselta, mutta onkin korkeintaan kaksiulotteinen, kuin peilikuva. Täydellinen, virheetön ja auttamatta, vääjäämättä, myös puuduttavan tylsä.

Kuplista voitaisiin mieluummin puhua ideologioina. Meillä kaikilla on joku ideologia tai sitten tuemme jotakin ideologiaa, tiedostimme sitä tai emme. Jonaksenkin mainostama ”tavis”, josta hänen mukaansa uskovaisen kaltainen vegaani tahtoo erottua, ei ole ideologioista vapaa sen enempää kuin militantti uusnatsikaan.

Täysin tavallinen, keskiverto kansalainen, joka kokee tärkeäksi olla isänmaallinen ja käydä töissä, maksaa veroja, tukee toiminnallaan useita ideologioita, on siis vahvasti ideologinen. Täysin vaikkapa isänmaansa hylkäämä tai hyljännyt ihminen näkee tällaisen ihmisen – omaan arkiseksi muuttuneeseen ideologiaansa suhteutettuna – äärimmäisenä, aivan kuten eläinten järjestelmällisen surmaamisen epäeettiseksi kokeva näkee lihansyönnin äärimmäisenä ideologisena valintana, jossa koetaan omat makunystyrät tärkeämmäksi kuin toisen lajin elämä ja henki.

Myös oman identiteettinsä jonkin muun sukupuolisuuden kuin perinteisen mieheyden ja naiseuden kautta kokeva näkee sekä kokee perinteiset mies- ja naisroolit äärimmäisinä ja rajoittavina.

Jos kuvittelet eläväsi äärimmäisistä ideologioista vapaana myötäilemällä yhteiskunnan valtavirtoja, kärsit äärimmäisen vakavista harhoista.

Tästä lähtien minun ideologisen äärimmäisyyteni merkitsijä on Jonas Konstigt. Hän on se äärimmäinen epä-äärimmäisyys ja keskivertoisuus, jota pyrin välttämään. Kiitos Joonas, olet näyttänyt ja selkeyttänyt minulle paikkani, jossa viihdyn mainiosti. Odotan innolla tulevia aivopierujasi muistakin minun elämääni tai filosofiaani enemmän tai vähemmän koskettavista aiheista, jotta voin karata sinun ideologioitasi mahdollisimman kauas äärimmäisyyksien tuolle puolen.

Mainokset

Tietoja jussinevalainen2013

Yhteiskunta, otan sen henkilökohtaisesti. Henkilökohtainen, syytän siitä yhteiskuntaa.
Kategoria(t): Uncategorized Avainsana(t): , , , , , , , , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Yksi vastaus artikkeliin: Being Jonas Konstigt: ääripäänsärkyjä / ääriä päässä

  1. kimmoke sanoo:

    Konstig kirjoittaa veganismista, että se on ”… liian radikaalia ollakseen jotain mitä voi ihmisiltä edellyttää: sitä ei käytännössä diakronisesti ja synkronisesti esiinny (käytännössä, puhutaan ihmiskunnan promilleista), mikä tarkoittaa käänteisen logiikan kautta, että jos evoluutio/luoja/whathaveyou olisi halunnut ihmisestä vegaanin, niin varmaan veganismi olisi aika paljon helpompaa ja luonnollisempaa.”

    http://www.jussiriekki.fi/hs-yllapitaa-kyseenalaista-ravitsemuspalstaa/

    Minusta on erinomaisen mielenkiintoista tuossa se, miten Konstig käyttää evoluutio-sanaa ikään kuin placeholderina, jonka paikalle voisi tarpeen tullen tyrkätä vaikka luojan (tai whathaveyou). Se osoittaa harvinaisen suoralla tavalla sen, minkä moni onkin jo epäsuorasti aavistanut, eli Konstig kritisoi toisia ideologisuudesta ja utopioista ja väittää perustavansa oman katsomuksensa tieteeseen, mutta on tosiasiassa aivan yhtä ideologinen kuin uskovainen, joka etsii kosmista auktoriteettia ja moraalisten lakien lähdettä Jumalasta. Luonnollisuus, jumaluus, whatever. You know, niinku jokin itseä suurempi johon nojata, kun argumentit ontuu.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s