Mensan testistä teuraaksi

Kaikki lihansyönnin sekä eläintuotannon ylivallan argumentit ovat heikkoja ja vahvasti ristiriidassa täysin arkisen ja itsestään selvän moraalimme kanssa, kun asiaa yhtään tarkastelee järkiperustein. Toki tunnettakin kannattaa tarkkailla aina moraalikysymyksissä, empatiakyky kun on tässä yhteydessä melko olennaista. On hyvä kysyä itseltään, miksi tuntuu pahalta katsoa miten pelokasta eläintä tönitään teurastettavaksi? Miksi teurastamon arkeen turtunut henkilö sanoo näin?:

” – Sellaista se teurastamohomma vaan on, että se näyttää ihan kauhealta sellaiselle, joka ei ole koskaan teurastamolla käynyt. Mutta ne, jotka ovat töissä teurastamolla ja ovat siellä käyneet, tietävät, että se 400 gramman jauhelihapaketti ei tule kaupan hyllylle ihan noin vaan.”

On totta että massat ovat vieraantuneet ruoan alkutuotannosta. Tämä on ongelma. On kuitenkin harhaluulo, että eläintuottajat olisivat huolissaan tästä ottaessaan tämän vieraantumisen itse esille yhteiskunnallisessa keskustelussa. Tilanne on itse asiassa eläintuotannolle edullinen.

Eläinmassatuotantoa ei ole piilotettu pois tavallisen ihmisen silmistä ja mielestä vahingossa, vaan järjestelmällisesti.

Kun eläintuotannon arkipäiväinen julmuus välillä vuotaa julkisuuteen, syyttävät tuotantotahot (tuottajat sekä teurastamoväki) kuluttajia omasta vieraantuneisuudestaan. Kuluttaja on tyhmä ja tietämätön, naiivi eläinten inhimillistäjä.

Aihepiirin suoraviivaisemmat sekä tunteisiin vetoavat avaukset – kuten tämä hiljattain sosiaalisessa mediassa levinnyt kysymyksenasettelu sikojen syömisestä – herättävät monissa vahvoja tunteita, jotka hyvin usein kohdistuvat viestintuojaan, jota pidetään rasittavana, itseensä tyytyväisenä valittajana. Ei ole kuitenkaan olemassa mitään järkevää syytä suostua ottamaan sellaista leimaa otsaansa, vaikka olisikin huolestunut ja innokas kommentoimaan sitä, mitä seurauksia käsittämättömiin mittasuhteisiin paisuneella eläintuotannon roolilla on ympäristölle, eläimille ja jopa yhteiskunnallemme tällä hetkellä.

Vaikka eläintuotantoon elinkeinonsa kautta sitoutuneet ihmiset sekä markkina- ja viestintätahot pyrkivätkin aggressiivisesti kaiken kritiikin kieltämään, niin tiede sen taustalla, miksi suora kasvisravinnontuotanto ihmisille on tehokkaampaa ja kestävämpää kuin eläintuotannon suosiminen, on itse asiassa melko yksinkertaista. Mikään massaruoantuotanto ei ole ongelmatonta, mutta erityisesti eläintuotanto tarvitsee tuotantoeläinten mahdollisimman tehokkaiksi tuotantokoneiksi jalostamisesta huolimatta valtavat määrät kasvintuotantoa, peltoalaa ja muita resursseja jo ennen kuin ihmisen suuhun menevä tuote on lähellekään valmis:

” Eläinperäisten tuotteiden kysynnän kasvaessa myös rehun kysyntä kasvaa. Rehuntuotanto taas kilpailee viljelymaasta ruoantuotannon kanssa. Peräti 70 prosenttia maailman maatalousmaasta on arvioitu olevan karjatalouden palveluksessa joko laidunmaana tai rehuntuotannossa. Laidunmaasta suuri osa on viljelyyn kelpaamatonta, mutta viljellystä alastakin yli 30 prosenttia on rehuntuotannossa. Valtaosa näistä pelloista on OECD-maissa, mutta rehunviljely yleistyy nopeasti myös kehittyvissä maissa. (FAO 2006: 272.)”

Miksi emme pääosin kasvata kasvisravintoa suoraan ihmisille? Olemme lajina biologisesti vähintäänkin kallellaan kasvissyöjiksi, siksi kulttuurimme raju painotus eläinpainotteiseen ravintoon on valintakysymys; ja hyvin tuhoisa sellainen.

Agroekologian professori Juha Heleniuksen paljolti luennoillaan käyttämä trofiapyramidin käsite on havainnollinen, kun pohdimme mihin kohtaan meidän kannattaisi kestävyyden nimissä asettua kuluttajina:

trofiapyramidi

Pelkkä energian siirron tehokkuuden kova tiede siis kehottaa meitä sekasyöjiä tasapainoilemaan mahdollisimman paljon kasvinsyöjän lestissä, koska meillä on siihen mahdollisuus, eikä meillä ole realistisena vaihtoehtona ryhtyä itse kasveiksi, eli oppia yhteyttämään.

Olen tullut monella tapaa saman matkan kuin kaikki muutkin suomalaiset 1980-luvulla syntyneet keskivertokuluttajat, kantanut lapsuuteni samat kinkku- ja lauantaimakkaraviipaleet leivän päällä kuin naapurilla ja koulukaverillakin, syönyt evääksi grillikioskin makkarat sinapilla junnufutisturnauksessa tai maalla grillatessa.

Varhaisteininä mätin varmaankin pelkkää roiskeläppää ja lihistä ketsupilla räiskiessäni Duke Nukem 3d:ssä avaruussikoja palasiksi. Sentään lihapiirakan voi nykyään korvata vihiksellä, tarvitsematta nähdä juurikaan vaivaa tai joutumatta luopumaan tuosta kyseenalaisesta, kovin yhdeksänkymmentälukulaisesta makuelämyksestä.

Joskus teini-ikäisenä kiinnostuin siitä, mitä lautasellani on. Yksinkertaisen ja huolettoman nuorison edustajan mieli toimii yksinkertaisesti. Seuraavat noin viisitoista vuotta ajattelin vain, että en tahdo eläinten kuolevan tuotanto-oloissa minun makutottumusteni takia. Maito ja munat jäivät koko ajaksi ruokavalioon, koska nielin ainakin näennäisesti sen ajatuksen, että niiden kuluttamisen vaikutukset tuotantoeläimiin olisivat jotenkin olennaisesti erilaiset kuin suoranaisen lihansyönnin. Eivät ne ole. Eläintuotannossa kaikki kytkeytyy kaikkeen eikä se jää siihenkään, vaan myös kasvintuotanto on sidottu monelta osin eläintuotantoon nykyjärjestelmässä. Juuri siksi ruokajärjestelmää on niin vaikea pyrkiä muuttamaan. Vaikeaa ja hidasta, mutta ei suinkaan mahdotonta.

Siinä kolmenkymmenen ikävuoden tienoilla ryhdyin useasta eri sattuman oikusta katsomaan globaalia ruoantuotantojärjestelmäämme hiukan lähempää ja tarkemmin sekä puntaroimaan todellisia ja laajamittaisia vaihtoehtoja sille analyyttisesti. Niitä vaihtoehtoja on yhä enemmän ja ne pieksevät helposti massojen ruokintamenetelminä eläintuotannon ainakin ekologisessa kestävyydessä ja moraalisessa johdonmukaisuudessa.

Vielä muutama vuosi sitten käytin siis maitotuotteita ja söin kananmunia, juurikaan tarkemmin selvittämättä mistä ja missä oloissa tuotettuina tuotteet tulivat ja millä kustannuksilla ympäristölle sekä eläimille. Etenkin vain sivuainesosina esiintyneiden maitotuotteiden sekä kananmunien jne. alkuperä oli (ja on vieläkin) minulle – sekä varmasti useimmille muillekin luottavaisille kuluttajille – täysi mysteeri. Missä ja miten maitosuklaapatukan maito on tuotettu? Kenen ravintoa käytämme? Ei minulla totta puhuen ollut koskaan mitään käsitystä siitäkään, mistä ne vapaan kanan munatkaan oikein tulivat ja miten heidän suhteellinen vapautensa on määritelty.

Tahdoin lopulta pelata varman päälle. Elämästä tuli yksinkertaista ja helppoa: en osta edes suklaapatukkaa johon on käytetty maitoa. Näin minulla oli heti monta moraalista ongelmaa vähemmän.

Tuotantoeläimet (esimerkiksi lehmät) ovat kehittymistä rajusti rajaavista olosuhteistaan ja naurettavan lyhyestä elämästään huolimatta todettu monesti paljon älykkäämmiksi kuin on totuttu ajattelemaan, kun on vain viitsitty olla inhimillistämättä ja tutkittu objektiivisesti eri menetelmin.

Törmäsin silti vielä jopa biologi Helena Telkänrannan tuoreessa tietokirjassa ”Millaista on olla eläin?” tähän etologiseen, putkikatseiseen traditioon, jossa eläintä tarkastellaan ulkopuolelta eräänlaisena käyttäytymiskaavojen kimppuina, tosin huomattavasti vähemmissä määrin kuin aiemmassa alan kirjallisuudessa on ollut tapana. Kirja on tärkeä ja loistava joka tapauksessa. usein vain kirjoittaja joutui toteamaan, että tutkimusta ei milloin mistäkin lajista ole riittävästi tehty.

Myös syystäkin kiitetyssä Elina Lappalaisen kirjassa ”Syötäväksi kasvatetut: Miten ruokasi eli elämänsä” törmään tietynlaiseen konformismiin sekä pyrkimykseen olla astumatta tuottajien varpaille, olivat ne varpaat kuinka syvällä eläinsuojelullisesti haitallisen toiminnan suossa hyvänsä.

Tällainen tutkimuksen akvaario-perspektiivi ei johdu Telkänrannasta tai Lappalaisesta, vaan siitä, että eläintuotanto on juurtunut instituutiona syvälle yhteiskuntamme rakenteisiin ja tiedot eläinten monipuolisesta kokemusmaailmasta ei sovi sen intresseihin. Toisaalta useimpia tuotannossa käytettyjäkään eläinlajeja ei ole vaivauduttu tutkimaan oikeassa kontekstissa ja tieteellisesti, ilman harhauttavia ennakko-oletuksia. Tällaisesta esimerkiksi sopii pitkään vallinnut uskomus, jonka mukaan kalat eivät tuntisi kipua. Sentään tämä harhakäsitys on Telkänrannan kirjassakin todettu kalavaleeksi.

Emme voi kuitenkaan perustaa etiikkaamme selvästikään pelkästään jo tehdylle luonnontieteelliselle tutkimukselle. On pakko voida tehdä myös valistuneita oletuksia. Jos ihmisenkin kyky tuntea ja kokea pitäisi todentaa joka tilanteessa ja kaikissa olosuhteissa luonnontieteellisesti sekä yksilöllisesti ja koko kansalle, olisivat ihmisoikeutemme vakavasti uhattuna.

Tiede pystyy todistamaan joitakin asioita ja toiset asiat ovat vaikeampia näyttää etenkin luonnontieteellisesti toteen. Esimerkiksi häkissä kasvatetun ihmisyksilön älykkyyden, sosiaalisuuden ja erilaisten hienosyisten kykyjen todentaminen saattaisikin osoittautua tieteellisesti hyvin kyseenalaiseksi ja epävarmaksi. Esimerkiksi kyky yksilöllisiin moraalisiin valintoihin on hyvä esimerkki tässä yhteydessä, kuten kuuluisa Stanfordin vankilakoe osoitti inhimillisenä pidetyn moraalin häilyvyyden sopivissa olosuhteissa. Eikö nimenomaan tietynlainen sisäsyntyinen kyky eettisesti kestäviin ratkaisuihin ole yksi olennainen sivistyksen ja inhimillisyyden mitta? En minäkään siihen usko. Uskon, että olemme juuri niin hyviä tai pahoja kuin ne olosuhteet joissa elämme. Siksi sillä on väliä, kuinka yhteiskuntamme ja sen moraalijärjestelmän rakennamme, kuka ja millä perusteilla pääsee sen osaksi, sen oikeuskäsitysten piiriin?

Tiede, kyky tallentaa sekä välittää informaatiota sekä yhteisöllisyys ovat kuitenkin laajentaneet valinnanvaraa sen suhteen kuinka kestävästi voimme päättää toimia.

Pelkästään Wikipediaa vilkaisemalla voimme todeta, että ihmisenkään tietoisuus ei ole tieteen historiassa mikään itsestään selvä kysymys. Vielä korostaakseni ihmiseläimen ailahtelevaa kykyä skarppaamiseen: tarkkailkaapa joskus krapulaista ihmistä kaupassa ostoksilla, se jos joku asettaa myös ihmisen kyvyn tietoisiin ja älykkäisiin valintoihin hivenen harmaalle alueelle. Jos tahdot enemmänkin perehtyä ihmisen ehdollistumiseen ja johdateltavuuteen, markkinointiguru Martin Lindstromin kirja ”Buyology: ostamisen anatomia” valottaa havainnollisin esimerkein asiaa.

Entäpä yksilölliset erot kuten temperamentti, joka tuntuu tekevän kahdesta samassa perheessä, suurin piirtein samanlaisissa oloissa eläneestä ihmisestä kaksi täysin erilaista persoonaa, joista toinen menestyy yhteiskunnassamme ja toinen kärsii mielenterveysongelmista tai muuten vain syrjäytyy? Mitä jos jälkimmäisen menestymisen perusteella arvioitaisiin koko ihmiskunnan oikeutta ihmisarvoon, ihmisoikeuksiin?

Eläinten kykyä tuntea ei ole missään vakavasti otettavassa tieteessä – ainakaan evoluutioteorian saatua jalansijaa – viitsitty kyseenalaistaakaan, joten ainakaan kyvyttömyys tunteisiin ei ole validi argumentti sille, miksi tuotantoeläimiä kohdellaan eri tavoin kuin vaikkapa ihmislapsia.

En näe älykkyysvaatimusta ratkaisuksi siihen kysymykseen, kenellä tuntevalla olennolla on oikeus kuulua johdonmukaisesti yhteiskunnallisen moraalikäsityksemme piiriin, kenen elämällä on itseisarvo. Jos hyväksyisin elämänarvon kytkemisen älykkyyteen, hyväksyisin samalla kaikessa johdonmukaisuudessaan sellaisen ajatuksen, jonka mukaan meillä on oikeus käyttää jonkin sovitun älykkyysosamäärän alittavia yksilöitä järjestelmällisesti energianlähteenä sekä raaka-aineena tuotannossa.

Kenties suurin sysäys siirtymiselle omakohtaiseen mahdollisimman ehdottomaan vegaaniseen kuluttamiseen on ollut tuottajatahon vihamielisimmän ääripään kohtaaminen erilaisilla foorumeilla ja erilaisten oppilaitosten yhteydessä. Jälkimmäisessä tapauksessa kohtaaminen on tapahtunut pitkälti minulle läheisimmän ihmisen kokemusten kautta sivustakatsojana, mutta myös analyyttisesti omien opintojen yhteydessä tutustuessani ympäristöasioihin ja niihin vaikuttaviin isompiin järjestelmiin. Kohtaamiset ovat olleet tyrmistyttäviä ja aggressiivisia. Tuottajatahot puolustavat tonttiaan samanlaisella aggressiivisella ylimielisyydellä kuin tupakkateollisuuden kuolemankauppiaat tupakkateollisuutta. Kritiikki nähdään uhkana sekä henkilökohtaisella, että yhteiskunnallisella tasolla, omasta poterosta ei nähdä ulos, mahdollisuudet rajautuvat nykyjärjestelmän määrittelemään häkkiin.

Punkkarina olen tietysti aina vihannut sitä, miten erilaiset valtaa omaavat tahot ajavat asioitaan jyräten pienet yksilöt jalkoihinsa. Olen inhonnut sitä, miten ei uskalleta poiketa valtavirrasta.

Olen aina inhonnut kiusaajia, massojen homogeenisia ja pelkällä raivokkaalla volyymilla perusteltuja mielipiteitä ja niiden siekailematonta valjastamista omaksi hyödyksi.

Status quo on aina ollut mielestäni este joka meidän pitää pyrkiä raivaamaan kehityksen tieltä. Sen kaatuessa ei kukaan elävä ja tunteva olento yleensä kärsi, vaan kaikki voittavat.

Eläintuotannon status quo on ällistyttänyt minut massiivisuudellaan. Joitakin vuosia sitten olisin saattanut pitää jopa hiukan houreisena ja salaliittoteoriamaisena väitteitä sellaisesta järjestelmällisestä vastarinnasta ja kuohunnasta, mitä kasvisruokavalion ajaminen voi omin silmin todistamanani joissakin kuvioissa herättää. Naiivi ja sinisilmäinen ihminen voi erehtyä kuvittelemaan, että myös suuremmat instituutiot pyrkivät pohjimmiltaan yhteiseen hyvään. Näin ei tietenkään ole.

Kun jotakin laajempaa mallia on tuettu ja rakennettu valtavin tuki-investoinnein ja (symbolisesti eikä konkreettisesti) yhteisin varoin, siihen on sidottu riittävän ison ihmisryhmän elinkeinot ja siihen on mielikuvissa yhdistetty (virheellinen) ajatus Suomen kansan ruokaomavaraisuudesta, on pelissä enemmänkin kuin vain yksilön luonnollinen muutosvastarinta. Kaiken lisäksi poistuminen kyseisestä mallista tarkoittaisi sen myöntämistä, että kätemme ovat veressä ja oma elinympäristömme vakavasti uhattuna, että nyt on tullut tehtyä päin persettä jo vuosikymmeniä, on ajettu kartta ylösalaisin väärään suuntaan.

Suomalaiset tuottajat eivät vaikutusvaltaisine eturyhmineen halua kuulla puhettakaan siirtymisestä suoraan kasvisruoantuotantoon ihmisille. Poikkeuksiakin toki löytyy, kuten kaikkialta, onneksi.

Siksi asetan toivoni sinuun, tavalliseen kuluttajaan, minun vaatimattomalla tasollani vaikuttavaan, empatiakyvyn omaavaan yksilöön. Yksilön on vaikeampi piiloutua toiselta yksilöltä järjestelmän taakse. Yhden potkukelkan suunta on helpompi kääntää kuin pikajunan, vaikka sitten joutuisi tekemään niin vähän useammin.

Älä ota kritiikkiäni henkilökohtaisesti, vaan yhteiskunnallisesti. Sinä keskiverto kuluttaja et ole yksin syypää mihinkään, vaan valtava, globaali markkinatalousjärjestelmä (johon myös ruoantuotanto sekä kulttuurit on sidottu) on se ilmiö, mitä meidän tulee pyrkiä eri tavoin muuttamaan, jotta kenenkään ei tarvitsisi olla mikään yksinäinen sankari ja kantaa koko maailman ongelmia sekä muutoshaasteita yksin. Vallankumous tarvitsee joukkovoimaa. Yksittäisenä kuluttajana on helpointa lähteä liikkeelle omista kulutustottumuksista, koska ainoa todellinen laki jota markkinatalous tottelee, on kysynnän ja tarjonnan laki.

Jos et jostakin (esimerkiksi terveydellisestä syystä) usko kykeneväsi siirtymään kasvisruokavalioon, tutustu edes eläintuotantoon, sen menetelmiin ja lainalaisuuksiin, vaadi siltä ehdotonta läpinäkyvyyttä, eettisyyttä sekä paikannettavuutta. Kerää tieteellisesti pätevää, taloudellisesti mahdollisimman riippumatonta tietoa. Tutustu myös vaihtoehtoihin, vaadi niitä!

Tutustu siihen miten sinun päivittäinen ateriasi kytkeytyy koko maailmaan, sen syy- ja seuraussuhteisiin, sen jäseniin, eläviin olentoihin ja ekosysteemeihin. Näin luot myös omia yhteyksiäsi maailmaan, ymmärrät oman merkityksesi. On ikävää todeta toimineensa tietämättömyyttään tai välinpitämättömyyttään ikävällä tavalla, mutta toisaalta tieto ja oman toiminnan seurausten ymmärtäminen lisää tunnetta siitä, että olet se taho joka kontrolloi elämääsi ja valintojasi.

Mainokset

Tietoja jussinevalainen2013

Yhteiskunta, otan sen henkilökohtaisesti. Henkilökohtainen, syytän siitä yhteiskuntaa.
Kategoria(t): Uncategorized Avainsana(t): , , , , , , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s