Paha uskonto / Vittumaista viihdettä

Transfixated on the big blue screen
its your window to the outside
a melancholy dream
a medium upon which you build reality
this episodic currency
that everybody needs
somebodies delivery lulls you to sleep
the man behind the weather map
the editor in chief
they control two worlds
power and disease
and you cannot supress you curiosity
but see it’s only entertainment
superficial urgency
posterboard mentality
only entertainment
tightly constrained
the buzz that remains

is the story of how we run our lives”

Näin laulaa yksi tärkeimmistä esikuvistani. Kyseessä on kappale Bad Religion -yhtyeen vuonna 1992 ilmestyneeltä loistavalta Generator-levyltä. Laulaja on eräs tärkeimmistä esikuvistani, Greg Graffin, professori ja punkkari, kenties yksi viisaimmista missään rock-musiikin piirissä tunnetuiksi tulleista henkilöistä. Mies jonka ajatuksia kannattaa kuunnella.

Only Entertainment kuvaa median tilaa 1980-1990-lukujen Yhdysvalloissa.

1990-luvulla vietin vielä lapsuuttani ja nuoruuttani. Muistan kuinka siihen aikaan sanomalehdet ja uutiset olivat tylsä juttu. Älykkäät ja harkitsevat ihmiset seurasivat uutisia. Samojen ihmisten kotona oli usein myös kirjahylly täynnä kirjoja.

Isä luki aamiaispöydässä Hesaria keskittymisrypyt otsallaan – aivan kuten nykyäänkin mutta siihen aikaan vielä ilman lukulaseja ja koko pöydän tilan lehdelle vallaten – samalla kun itse ahdoin napaani viinimarjoilla höystettyjä riisimuroja (tai paremminkin riisimuroilla höystettyjä viinimarjoja) ja luin Hämähäkkimiestä. Isä ei kokenut valtavia tunnekuohuja lehteä lukiessaan, ei raivoa tai kiihkoa.

Illalla isä katsoi uutisia, siinä välissä luin taas itse sarjakuvia, odotellen että uutiset loppuisivat ja katsottaisiin telkkarista jotakin viihdyttävämpää: leffaa missä on hyviä ja pahoja ihmisiä, ongelmat ratkaistaisiin väkivalloin, suoraviivaisella poliisitoiminnalla ja enemmän tai vähemmän sotimalla tai laittamalla pahikset telkien taakse. Telkkari ei enää useinkaan ollut väreiltään mustavalkoinen, mutta sen esittelemä maailma hyvin pitkälti oli. Siinä pahat ihmiset tahdottomine kätyreineen juonittelivat, tappoivat, raiskasivat ja kiduttivat hyviä ja viattomia ihmisiä, silkassa vallanhimossaan, ilman mitään tolkullista motiivia.

Myöhemmin kasvoin virallisesti aikuiseksi ja aloin kiinnostumaan maailmasta, lukemaan itsekin Hesaria ja katsomaan uutisia. Jonkin aikaa kaikki oli hyvin. Kypsymisen kynnyksellä esimerkiksi jopa mahdollinen toimittajan työ tuntui jotenkin kiehtovalta ja tärkeältä, median maailma yhdeltä olennaiselta tavalta lisätä tietoa ja ymmärryskykyä, ei vähentää sitä.

Sitten tapahtui jotakin outoa.

Lapsena lukemieni sarjakuvien ja katselemieni viihdeohjelmien maailma otettiinkin yhtäkkiä todesta. Se maailma oli siirtynyt median etusivuille, naamioitunut uutisiksi.

Olin hiljalleen siirtynyt aikuisten maailmaan, vain huomatakseni, että aikuisten maailma oli muuttumassa minun lapsuuteni mielikuvitusmaailmaksi, missä totuus on aina tylsää ja tieto ei ole mitään ellei se herätä vahvoja tunteita, ellei taustalla väijy rikollisjärjestö ja kansainvälinen rikollisuus, ellei jotain olla lynkkaamassa tai laittamassa linnaan tai lähettämässä postimerkki perseessä jonnekin kauas pois.

On huolestuttavaa, että Bad Religionin Only Entertainment kuvaa täydellisesti kotimaamme journalismin sekä medialukutaidon nykytilaa:

”many of the people poor and suffering
 from the lack of coverage
 from the transmission beam
 and if it ever gets there
 you'll be offended too
 'cause you cannot distinguish
 chicanery from truth”

Epärehellisyyttä ei eroteta totuudesta. Sinäkin provosoidut.

Ehkä hyvää ja tunteita herättävää tarinaa ei ole koskaan erotettu totuudesta, mutta joskus journalismilla koettiin yleisesti olevan vielä jonkinlainen vastuu, sivistyksellinen velvoite.

Totuus ei ole enää mediapeleissä tärkeää. Mediapeleissä on tärkeää löytää vihollinen, syntipukki. Uutisen laatu ei ole enää niin tärkeää, vaan se kuinka monesti uutista klikataan ja minkälaisen tunnekuohun media onnistuu lukijassa herättämään.

Mediaviihteen addiktille on tärkeää tuntea jotakin vahvaa. Siihen tunteeseen jäädään koukkuun ja media tietää tämän. Hyvin usein se tunne on viha.

Tiedän mistä puhun. Olen itsekin erilaisten tunteiden orja. Tunnen itseni itse asiassa narsistisesti helvetin älykkääksi yksilöksi, kun luen nykyään uutisia ja tarkkailen sosiaalisessa mediassa niiden pohjalta sikiäviä keskusteluja.

Se tunne on se syy, miksi kenties lyön päätäni seinään yhä uudelleen, klikkaan uutista jonka sisällön, väitteet ja painopisteet tunnen aivan liian hyvin jo etukäteen. Uutisen, jonka tiedän herättävän minussa vahvoja (pääosin negatiivisia) tunteita. Olen koukussa uutisviihteeseen.

Eilenkin hermostuin, kun luin uutisia ”ilmiöstä” nimeltä taharrus gamae. Joukkoahdisteluun viittaavasta ilmaisusta jälkimmäinen sana oli roskelahtien verkkosivuilla muutettu gameksi (viitaten nettipoliisi Fobban kommentteihin). Näin luotiin tehokkaasti mielikuva järjestäytyneestä rikollisuudesta, pahuudesta, sarjakuvapahiksista täydessä toiminnassa.

Suurin osa noista pääosin keltaisen roskamedian levittämistä uutisen huumorittomista parodioista olikin jo kadonnut netistä siinä vaiheessa kun ehdin niitä kommentoimaan. En ollut yllättynyt. Oletin jo niitä lukiessani, että esimerkiksi joku juttuun haastateltu henkilö saattaisi suuttua siitä, miten hänen sanomisiaan on tulkittu. Joku syy sille on miksi uutiset katosivat.

Poliisin kommentit uutisen aihepiiristä lähinnä hämmentävät ja herättävät monella tasolla kiukkua sekä epämääräistä pelkoa lukijassa:

”…Iso porukka miehiä kulkee tuolla ryhmässä ja koskettelee naisia. Minun mielestäni se on uusi ilmiö. Puhutaan 30-50 ihmisen ryhmistä…
…veikkaan että osa näistä alaikäisistäkin naisista on tässä toiminnassa provosoimassakin.
…On vähän erilainen tilanne tuoda esille huolta kuin kertoa, kuinka monta rikosta tai tehtävää poliisilla on tähän liittyen. Tämä liittyy myös radikalisoitumiseen. On olemassa ilmiöitä ja trendejä ja niihin pitää varautua ennakolta, eikä vasta sitten, kun ne ovat käsissä…
…Helsingin poliisi on tehnyt uuden rikosilmoituksen Senaatintorin uudenvuoden aaton ahdistelutapauksista järjestyksenvalvojien tekemien havaintojen perusteella. Kyseessä on yksi ilmoitus, joka voi sisältää useita tekoja. Aiemmin poliisi on tehnyt kaksi rikosilmoitusta uudenvuoden juhlien tapahtumista.

Jos 30-50 helposti muista erottuvaa ihmistä syyllistyy ahdistelurikoksiin ja liikkuu tuolla koskettelemassa naisia, niin kuinka helvetissä sitten poliisilta tulee näin epämääräistä mutinaa aiheen ympärillä? ”Kyseessä on yksi ilmoitus, joka voi sisältää useita tekoja… yritetään selvittää… täytyy selvittää.”

Hitto vieköön selvittäkää älkääkä sössöttäkö! Sehän on työtänne! Poliisin kuuluu ottaa kaikki ahdistelutapaukset vakavasti ja selvittää mistä niissä on kyse ja sitten rikolliset tuomitaan teoistaan.

Arvailu ja rasististen ennakko-oletusten lietsominen sen sijaan ei ole virkavallan hommaa ja maassamme suurkulutettu roskamedia kyllä huolehtii siitä puolesta ihan mallikkaasti.

Hesari yrittää edelleen toimia jonkinlaisena järjen äänenä median vessapaperille pyyhkäistyjen sotkujen siivoamisessa ja monimutkaisten ilmiöiden edes vähän syvällisemmässä avaamisessa.

Taitaa vain olla turha pyyhkiä kun paska on jo housussa. On yhdentekevää, vaikka harhaanjohtavat rasistissävytteiset uutiset olisi poistettu netistä ja joku korjailisi kohumedian synnyttämiä harhakuvia jälkikäteen. Kohuaddiktit ja mediarunkkarit ovat saaneet jo annoksensa tunnekuohua ja jakaneet lynkkausmielialaa kaltaistensa kesken. Saman uutisen äärelle ei enää tarvitse palata. Se on kuin röökintumppi joka on viskattu jo pois, liiskattu kengänpohjan alle. Seuraavaksi sytytetään kokonaan uusi syöpäkääryle, kun kroppa alkaa taas huutamaan annostaan.

Yllä esittelemäni esimerkki oli vain yksi monista. Sama kuvio toistuu ja kiihtyy jatkuvasti sosiaalisen sekä perinteisen – pahasti rappeutuneen ja kaupallistuneen – median epäpyhässä liitossa.

Kuviossa ei ole mitään järkeä. Siinä roskamedia lietsoo yhä uusia myrskyjä, joiden tuhoja sitten erinäiset bloggaajat ja edes jossain määrin objektiivinen ja jotakin journalistisia arvoja omaava media yrittää perästäpäin hätäpäissään korjailla. Pian jälkimmäisten tahojen kaikki aika ja resurssit menevät pelkkään hätätilan ensiapuun, ellei näin ole jo nyt.

Minä sentään tavallisena median seuraajana myönnän ongelmani. Harkitsin jopa vakavissani erään rap-artistin yhteisellä keikallamme minulle heittämää kehoitusta lakata seuraamasta mediaa kokonaan, kuten hän kuulemma on päättänyt tehdä. Median seruaaminen alkaa myös vaatimaan yhä enemmän työtä: pitää selvittää lähteet, motiivit ja analysoida tekstiä hirveällä vaivalla, koska mihinkään raflaaviin otsikoihin ja niiden alle sijoittuvien uutisten asiasisältöihin ei voi missään nimessä sellaisenaan luottaa.

Onneksi sentään tiedostan, että media antaa väärän kuvan todellisuudesta.

Kuva on väärä myös siinä mielessä, että sosiaalisessa mediassa, tekstaripalstoilla ja kapakoiden pöydissä hallitsevien responssien perusteella minua ja omaa sosiaalista (minulle mieluisaa) kuplaani ympäröivä maailma on täynnä verenhimoisia, suorastaan vaarallisia idiootteja. Ei se voi olla näin. Me vain törmäämme jatkuvasti niihin kovaäänisimpiin ja kovapäisimpiin tapauksiin median synnyttämien myrskyjen silmässä, missä hyväkin tyyppi äityy raivoamaan median herättämässä tunnekuohussa ja paniikissa.

Meitä kustaan silmään ja siitä sokaistuneina olemme ehdollistuneet klikkailemaan paniikissa sinne tänne. Klikkailu ei helpota ärsytystä, vaan lisää sitä. Se on irvokas noidankehä, johon osallistun itsekin. En tahdo päästää itseäni helpolla.

En tiedä miten tästä suosta noustaan.

Koska en osaa tarjota mitään selvää ratkaisua yhteiseen ongelmaamme, päätän tämän blogitekstin toiseen Bad Religion -kappaleeseen, joka kuvaa hyvin sitä tunnelmaa joka minulle syntyy tämän kaiken keskellä:

Bad religion: My poor friend me

I know a man
Who doesn’t have many friends
I know a place he lives
Where trouble never ends
I know its hard for him
To read ’tween the lines
And his days are getting so much shorter
He simply turns away
And dons a bitter frown
His world is crumbling
His ship is weighted down
He doesn’t care
As long as he can wear the crown
I know this man all too well
Its my poor friend me
A portrayal of the great dichotomy
(a reminder of a tragic history)
Its my poor friend me
And I’m running out of steam
I know there are people
Who are cynical and vain
They point their finger
’cuz they can’t accept the blame
They live their lives
Under a blanket of shame and their progeny
Crawl from underneath it
Lately I’ve come
To see the solution
And it begins with me
But I’m so fallibly human
I’ve picked the lock
But will not turn the key
Of people running scared
We live, breathe and die
Off to a world, our time is slipping on by
We have solutions, but don’t even try
And I feel I know just who to blame

Mainokset

Tietoja jussinevalainen2013

Yhteiskunta, otan sen henkilökohtaisesti. Henkilökohtainen, syytän siitä yhteiskuntaa.
Kategoria(t): Uncategorized Avainsana(t): , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s