Mekaanisen auringonnoususta digitaalisen laskuun

Yksi hyvin perusinhimillinen piirre on vaikeus pysyä nykyhetkessä, nauttia ja olla läsnä. Ihmisaivot ovat kehittyneet muistelemaan, välillä suorastaan rypemään nostalgiassa, ja suuntaamaan kohti tulevaa, mikä taas liian usein johtaa rasittavaan huolehtimiseen ja uhkakuvien maalailuun. Juuri tämän hetken tavoittaminen on ohimenevyytensä johdosta vaikeaa, siksi se on nykyihmisen esiasteista lähtien pyritty tavalla tai toisella tallettamaan sekä vangitsemaan informaation jälkikäyttöä ja tarkastelua varten.
Olemme myös väistämättömästi sosiaalisia olentoja. Meillä on tarve jakaa ja kommunikoida. Meillä on tarve peilata itseämme toiseen, vertailla keskenään ja kokea kuuluvamme johonkin ryhmään.

Onko tämä ilmiö vahventunut entisestään vuosituhannen vaihteen informaatiovallankumouksen, internetin käytön sekä sosiaalisen median arkipäiväistymisen myötä?

Ainakin se on selvää, että kokemusten jakaminen sosiaalisessa mediassa on monille erityisen tärkeää. Kaikilla on vähintään se yksi naamakirjakaveri, joka näyttää viettävän etelänlomansakin internetin kautta, postaten jokaisen kokemuksensa – auringonnoususta auringonlaskuun – sosiaaliseen mediaan, ikään kuin kokemus olisi aito vasta kun se on jaettu tuttujen ja puolituntemattomien kesken valokuvina, teksteinä, videoina, digitaalisina tunnelmapaloina, mutta välillä (vähän vanhanaikaisemmin) myös postikortteina ja tuliaisina.

Kuitenkaan ihmistoiminnan perusteet eivät välttämättä ole muuttuneet paljoakaan.

Suhteemme historiaan on oudon kaksijakoinen. Toisaalta mennyt aika ilmiöineen nähdään usein kulta-aikana, jonka nykyaika on jyrännyt, korvannut, muuttanut, pilannut ja tappanut. Nuoriso on pilalla, kulttuuri on pilalla.

Toisaalta taas kuvitellaan, että nykyihminen ja nykykulttuuri olisivat jotenkin edellä ja parempaa, kehittyneempää kuin menneen ajan vastaavat ilmiöt. Keskiajalla junnattiin synkissä pohjamudissa, ihmisyyden viemäreissä. Tämähän ei edes pidä paikkaansa, vaan keskiajallakin tapahtui monensuuntaista kehitystä: sivistys souti toisella osa-alueella, kun taas toisella se huopasi, aivan kuten nykyäänkin.

Pohditaanpa hieman menneen ja nykyisen suhdetta nimenomaan informaation kautta.

Informaation ja folkloren historiaa opiskelleena olen todennut, että vaikka informaation tallennus- ja välitysmuodot muuttuvat, niin tietyt perusasiat pysyvät samoina.

Ennen kirjoitustaidon syntyä elettiin oraalista eli suullista aikakautta. Suomessa sen piirissä elettiin paikoin jopa viime vuosisadalle asti. Sivistyksen näkökulmasta suomalainen kansa on siis siirtynyt tekstuaaliseen kirjoitustaidon aikaan vasta hämmästyttävän hiljattain. Tästä näkökulmasta olemme sivistyksen juurtuneisuuden tasolta kansakuntana vasta kevyesti pintamullassa kiinni.

Kansalliseepoksemmekin sisältö perustuu vielä entisajan muistitikkuun, eli kansanrunouteen, vaikka itse eepos toki painettiin paperille.
Suullisesti laulettu kansanrunous – jonka pohjalta Lönnrot eepoksen taiteili ylempiluokkaisuutensa ja koulutuksensa turvin – oli ennen kaikkea informaation tallennus- ja siirtoväline. Niin myös sadut, paikallistarinat, arvoitukset, kaskut, vitsit ja kaikki muutkin suullisen informaation tallennusyksiköt. Siinä missä nykyajan tallennusvälineet perustuvat ykkösiin ja nolliin, perustuivat oraalisen aikakauden vastaavat erilaisiin mnemotekniikoihin: toistoihin, rytmiin, alkusointuun, rakenteeseen ja niin edelleen. Ne helpottivat niin mieleenpainamista, kuin mieleenpalauttamistakin. Kansanrunouden ja muun folkloren muodossa välitettiin informaatiota, tärkeitä opetuksia ja tietoja.

En kuitenkaan tässä tekstissä keskity vielä kansanrunouden sekä suullisen kulttuurin kiehtovuuteen, vaan siirrytään vähän lähemmäs nykyaikaa ja nykytekniikkaa.

Yksi kiinnostavimmista, kiehtovimmista ja tuoretta näkökulmaa historiaan vahviten tarjoavista kirjoista jonka olen aikoihin lukenut, on Tom Standagen The Victorian Internet. Se kertoo 1800-luvun internetistä.

Kyllä, 1800-luvulla oli jo internet. Ja sitä käytettiin monin paikoin samoin tavoin kuin nykynettiä: deittailtiin ja solmittiin romansseja, jaettiin reseptejä, tehtiin rikoksia, suunniteltiin vallankumousta sekä ihan vaan sikailtiin ja trollailtiin. Syntyi myös omanlaistaan kommunikaatiota ja ammattihuumoria sähkeitä morsettavien työntekijöiden välille, jotka työajallaan hiljaisina hetkinä morsettelivat keskenään niitä näitä.

1800-luvun internet perustui sähkölennättimien laajamittaiseen verkostoon. Esimerkiksi tuon ajan New York olisi kenen tahansa nykaikaisen steampunk -harrastajan märkä uni kaikkine sähkölennätinkaapeliverkostoineen. 483px-New_York_utility_lines_in_1890

Viestintä sähkölennättimien kautta perustui morseaakkosiin, eli viivoihin ja pisteisiin, pitkään ja lyheen signaaliin.

Tekniikka sisälsi monia ongelmia. Alkuaikoina kilometrikaupalla jättimäistä, raskasta kaapelia vedettiin pitkin valtameren pohjaa, vain jotta voitaisiin lopulta todeta molemmissa päissä, ettei koko paska toimikaan. Lienee insinöörejä vituttanut vatsanpohjaa myöten, kuin myös kaikenlaisia romantikkoja, jotka haaveilivat maailman yhdentymisestä lennätinverkoston välityksellä.

Mitään keinoa ongelman paikantamiseksi ja korjaamiseksi merenpohjan kaapelista ei ollut. Kovin pitkän johdinkaapelin läpi ei vain saatu aluksi tekniikkaa toimimaan ja tuon ajan materiaalit harvoin muutenkaan kestivät merenpohjan olosuhteita.

Oman esteettisen lisänsä esimerkiksi viktoriaanisen ajan Pariisin katukuvaan toi putkiposti, jonka putket risteilivät sinne tänne konttorien välillä. Putkiposti tuki lennätinjärjestelmää. Monesti sähkeen sisältö piti (monestakin syystä) ensin lähettää kirjeenä putkipostilla konttorista toiseen, josta viesti sitten morsetettiin seuraavaan mahdolliseen konttoriin ja niin edelleen, kunnes viesti saatiin verkoston kautta perille haluttuun paikkaan.

1800-luvun loppupuolen Pariisi olisi varmasti nykyihmisille eksoottinen kokemus, suhisevine postiputkineen ja sähkölennätinkaapeliverkkoineen. Kuvitelkaa vaikkapa sarjakuvasankari Hämähäkkimies sinkoilemaan viktoriaaniseen New Yorkiin, sotkeutumaan lennätinverkkoon, törmäilemään postiputkiin.

Kehotan lämmöllä lukemaan edellä suosittelemani kirjan, joten en enempää pitkitä blogitekstiäni sen tarjoilemalla sisällöllä. Kirja osoittaa loistavasti, kuinka mikrohistorian – eli ikään kuin ”tavallisen pienen ihmisen” näkökulmasta tarkastellun historian – tarkempi ja yksityiskohtaisempi tutkimus paljastaa meille yhä uudelleen jotakin olennaista ihmisyydestä. Internet ei sosiaalisessa mielessä – ja sosiaalisena mediana – sittenkään ole aivan uusi juttu, vaan sillä on esikuvia menneisyydessä ja tuon viktoriaanisen ajan internetin käyttökulttuuri oli monella tapaa ällistyttävän samankaltaista kuin nykypäivän internetin käyttö.

Myöskään nykyhetken tekniikka ei tule säilymään samanlaisena, tuskin edes vuosikymmeniä, saati vuosisatoja.

Onko digitaalinen aikakausi pelkkä välivaihe, aivan kuten käsinkirjoituksen aikakausi ja painotekniikan aikakausi tavallaan ovat olleet? Tätä kysymyksenasettelua kutsutaan informaatiotutkimuksessa nimellä Gutenbergin parenteesi.

Toisaalta erilaiset tavat informaation tallentamiselle ja välittämiselle voivat elää limittäinkin. Myös runonlaulantaa ehdittiin uurtamaan äänilieriöille jälkeenpäin kuunneltavaksi.

Nykyajan laulajakaan ei lavalla esiintyessään lue mielellään esiintyessään lapusta, korvaa laulumuotoa tekstityksellä tai vedä lauluja playbackina läppäriltä.

Yhä luetaan paperisia kirjoja.

Silti tekniikka kehittyy juuri nyt huikeaa tahtia.

Informaatiotekniikasta eroten ihmisten kommunikaatiokulttuuri muuttuu pohjimmiltaan äärimmäisen hitaasti, olennaisilta osiltaan. Ihmisten tarve tietynlaiselle kommunikaatiolle tuskin tulee muuttumaan aivan pian.

Koitetaan siis kestää toisiamme ja pitää hyväksi havaituista tekniikoista huolta, kommunikoimme sitten millä välineellä hyvänsä: logiikan arvostaminen, hyvät argumentointitaidot sekä toisten kunnioittaminen. Nämä keskustelutekniikat ovat yhtä lailla ikivanhoja kuin ihmisten välinen informaationkulkukin ja toimivat lähes samassa muodossa niin antiikin Roomassa kuin nykypäivänä kaverin feissariseinälläkin.

Mainokset

Tietoja jussinevalainen2013

Yhteiskunta, otan sen henkilökohtaisesti. Henkilökohtainen, syytän siitä yhteiskuntaa.
Kategoria(t): Uncategorized Avainsana(t): , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s