Epäonnettomuuksia

Vuosien varrella huomaan, että elämänlaatuni mittaamiseen on valikoitunut aivan uudenlainen yksikkö, jonka esiintymisen määrä on verrannollinen sen kanssa, kuinka tyhjää tai täyttä elämä tuntuu olevan.

Jotkut mittaavat elämänlaatuaan sillä, kuinka monessa eri maassa he ovat ehtineet matkustamaan. Joku toinen sen perusteella, kuinka monen nuoren tytön kanssa pääsee petiin. Sitten on niitä, jotka keräilevät feissarikavereita tai äänilevyjä. Yksi taas laskeskelee tyytyväisenä kuinka monta lasta on siittänyt, tai sitten kuinka monta autoa on autotallissa tai kuinka monta numeroa pankkitilin saldo näyttää.

Minä mittaan elämänlaatua sillä, kuinka usein epäonnistun.

Mittari ei ole vain määrällinen, vaan myös laadullinen. Sillä on erityisesti väliä, kuinka onnistun selviytymään epäonnistumisen jälkilöylyissä. Kukaan ei ole seppä syntyessään, vaan on lyötävä joskus peukaloon, että tietää mitä siitä seuraa ja voi osua seuraavalla kerralla sinne minne pitikin.

Monet ihmiset näyttäisivät elävän harhaisen individualistisessa haavemaailmassa. Eräässä keskustelussa joku keskustelijoista väitti minulle, että hän on itse luonut oman moraalinsa. Hän on siis täysin tyhjästä tempaissut kaikki ajatuksensa siitä, mikä on oikein ja mikä väärin, onko kuoleman jälkeen elämää vai eikö ole, onko tappaminen väärin. Ei auttanut vaikka yritin muistutella häntä kasvatuksesta, kulttuurista ja ihmisen psykologiasta, joka väistämättä tekee ihmisestä sosiaalisen eläimen, joka tarvitsee yhteisön ympärilleen ja jo lähtökohtaisesti tarvitsee melkein parikymmentä vuotta jokapäiväistä hoivaa, ettei polttaisi näppejään hellalla tai siitä säikkyneenä säntäisi kipua karkuun jättäen hellan päälle ja polttaen asuintalonsa maan tasalle. Monet eivät selviä ilman jatkuvaa opastusta koko ikänään, tuskin minäkään tulen niin totaalisesti itsenäistymään, että kovin montaa päivää erakkona viihtyisin. Rakkautta vähintään tarvitsen, muuten kuihdun pois.

No, netissä nyt sanotaan kaikenlaista. Aloitin keskusteluketjun hyttysen kiehtovuudesta ja tärkeydestä ekosysteemissä ja mainostin samalla hevosten pikiöljyä hyvänä sekä ympäristöystävällisenä hyönteiskarkotteena. Siinä keskustelussa yksikin sankari väitti uhmakkaan omaperäisesti ”pystyvänsä katsomaan hyttystä silmiin tappaessaan sen”. Minun oli myönnettävä, että en kyllä pysty katsomaan hyttystä silmiin.

Tästä edellä mainitun kaltaisesta individualistisesta haavemaailmasta käsin voi siis ilmeisesti kuvitella olevansa supersankari, yksinäinen susi, joka ei tarvitse mitään eikä ketään, vaan on oman kohtalonsa herra, elää itse tuottamallaan hapella ja syö ravinnokseen ulosteitaan.

Kyllä minäkin tahdon ihmisistä eroon – paeta tätä kamalaa näytelmää – mutta en olisi tässä ilman muita eläviä olentoja enkä kestäisi kovin montaa päivääkään ilman muiden välillistä tai suoraa olemassaoloa.

Luin laiskasti selaillen Kodin kuvalehden artikkelin pariskunnasta, joka otsikon mukaan vietti vuoden ”metsässä”. Otsikko haastoi lukijan: ”Pystyisitkö tähän?”.

No en pystyisi, eikä pystyisi juuri kukaan muukaan, ainakaan yksin.

Ei kyseinen pariskuntakaan kovin hyvin selvinnyt. Jutun mukaan he olivat varustautuneet vaikka millä ihmisyhteisön tuottamilla tuotteilla ja välineillä, ja silti kokemus oli yhtä ravaamista taajamissa. Väillä riideltiin, toinen lähti takaisin ihmisten ilmoille, mutta palasi lopulta takaisin roskakuskin kyydissä.

Minua jäi eniten harmittamaan, miksi jutussa ei kerrottu yhtään tästä sankarillisesta roskakuskista, joka vaivautui raskaan työnsä päälle vielä kuskaamaan neidon parrakkaan menninkäisrakkaansa luokse erämaahan. Hänhän tämän tarinan todellinen yhteisöllinen sankari on!

Olin kiinnostunut jutussa lähinnä (enemmän tai vähemmän) metsässä vuoden verran viettäneen pariskunnan tulkinnasta: ”Miten meni, noin niinku omasta mielestä?”

No eihän se kovin hyvin mennyt. Jutun pariskunnasta ainakin Veera tuntui vieraantuneen sähkölaitteiden lisäksi ystävistään, ihmisistä. Ja silti pariskunta ei edes tuntunut olevan mitenkään irrallaan yhteiskunnasta juuri missään vaiheessa; tehtiinhän heti seikkailun jälkeen lehtijuttua, jota jaetaan vieläkin netissä. Vuoden aikana oltiin muutenkin aktiivisesti yhteydessä yhteiskuntaan sekä käytännössä että ajatuksen tasolla, tehtailtiin yhteiskunnassa opittujen taitojen varassa vaikka mitä vain sosiaalisessa ja kulttuurillisessa kontekstissa hyödynnettävissä olevaa:

”Vuodesta on kertynyt satoja sivuja muistiinpanoja, neljä tuhatta valokuvaa sekä lukematon määrä runoja ja piirustuksia. Niistä syntyy luentoja, kenties yhteinen kirja, ehkä lastenkirjoja. Markulle vuosi oli myös tieteellinen vaellus. Hän kuvasi ja otti näytteitä sienistä, joiden joukosta hän uskoo löytäneensä jopa 25 uutta lajia.”

Kas kun ei kerrottu niistä paristasadasta twiitistä ja jatkuvasta feissarin eropäivitysrumbasta aamuyön tunteina.

No niin, menin liian pitkälle. Perimmäinen tarkoitukseni ei ole ivata kaikesta päätellen erittäin hienon pariskunnan ja upeiden ihmisten kokeilua yhden lehtijutun perusteella. Keksin twiittaukset ja statuspäivitykset päästäni.

Pohdinkin sitä, mitä voimme oppia epäonnistumisista ylipäätään?

Tarinassa kerrotaan, kuinka yhdessäolossa välillä epäonnistuttiin, Veera karkasi miehensä luota, mutta oppi kokemuksesta ja palasi takaisin rakkaansa luokse. Minä opin heidän kokemuksistaan sen, että joillakin ihmisillä on oikeasti hätä päästä pois toisten ihmisten parista, mutta se on suurinpiirtein yhtä vaikeaa kuin pään karkaaminen vahingoittumattomana kehon yhteydestä.

Olenkin nimenomaan epäonnistumisen kautta oppinut yhden viisauden: yleensä epäonnistumisesta voi syyttää vain itseään, mutta onnistumisen saa useimmiten jakaa. Epäonnistumisen olemassaolo tekee onnistumisesta vielä arvokkaamman.

Silti omaan pesään kustaan usein niin että roiskuu naapuriin asti, repostellaan ”omalla työllä” ansaituilla omaisuuksilla ja omalla erinomaisuudella, vaikka useimmiten kaikki on lähtöisin yksilöä ympäröivistä lähtökohdista, tarjottujen mahdollisuuksien sekä epäonnistumisten määrästä, ympäristön suopeudesta pyrkimyksillesi ja pehmeiden kohtien löytämisestä.

Ei kaikilla elävillä olennoilla yhteiskunnassamme näin helppoa ole kuin suomalaisessa ihmisyhteisössä keskivertona ihmisenä elävällä: meillä on etuoikeus epäonnistua toistuvasti. Jos tuotantoeläin karkaa laitumelta toistuvasti, se lähtee lihoiksi ja sille vittuillaan netissä.

Moni luulee, että historian suuret keksinnöt ovat yhden ainoan Einsteinin, Edisonin tai muun yksilöneron keksintöä. Vapaasti ja luovasti (todennäköisesti kieliopillisesti epäonnistuen) saksan kielestä suomennettuna ”ein stein” voi tarkoittaa vaikkapa ”yhtä pelinappulaa”. Todellisuudessa tarvitaan koko paketti pelinappuloita ja ehjä pelilauta, ennen kuin mitään merkittävää syntyy. Ennen pelilaudan olemassaoloa täytyy olla idea pelilaudasta, ei se itsekseen synny, vaan informaation siirtyessä ja muovaantuessa keskustelun myötä. Yhden neron teoria on muhinut kiivaiden tieteellisten keskustelujen ja teorioiden padassa jo pitkään, ennen kuin yksittäinen teoria pääsee osaksi tieteellistä maailmankuvaamme.

Tämän lisäksi on hyvä muistaa missä kaikessa Einstein epäonnistui: hän epäonnistui esimerkiksi siinä, että hänen kuuluisaa kaavaansa E=mc2 käytettiin apuna atomipommin luomisessa, eikä pelkästään hyvään kuten hän olisi varmasti toivonut. Nähtyään atomipommin karmivat vaikutukset hän vastustikin loppulämänsä kiihkeästi atomiaseita ja ydintuhoa.

Miksi pelkäämme epäonnistumista ja monesti vielä jälkiviisastelemme epäonnistumiset joksikin muuksi, järkeistäen menneen toimintamme rationaaliseksi strategiaksi? ”Tiesin pienestä pitäen että minusta tulee lääkäri, mutta päätinkin sitten ryhytä sairaanhoitajaksi.” Paskat tiesit! Paskat päätit! Leikit lääkärileikkejä naapurinpojan kanssa ja tuumasit että tätä olisi kiva tehdä isonakin, ei sinulla ollut hajuakaan siitä mitä lääkärintyö todellisuudessa pitää sisällään ja miten siihen asemaan pääsee. Etkä päässytkään vaan menit ammattikorkeaan. Ryyppäsit puolet opiskeluajasta, mutta sait lisäaikaa opintoihin sekä opintolainaa pitkällä maksuajalla, tai sitten isi ja äiti maksoi lystin. Sairaanhoitajaksi päätyminen saattoi silti olla onni ja hyvä valinta.

Todellisuudessa olemme kaikki yleensä hakanneet täysin eksyksissä päätämme tiiliseinään, pilkkopimeässä, kunnes kerran tuurilla lykästääkin, koko yhteiskunnan avustuksella ja nuppi sujahtaa tiiliseinän raosta auringonpaisteeseen. Jos et kuole pystyyn ja vaihda autopilotille tämän onnistumisen jälkeen, edessä odottaa uusi tiiliseinä.

Virheistä oppii, siksi niitä pitää tehdä; mitä enemmän, sen parempi.

Itse pyrin menemään mahdollisimman monesti epämukavuusalueille, niin työssäni kuin vapaa-ajallani. Tiedän epäonnistuvani ensimmäisellä kerralla, olen melko varma että epäonnistun toisellakin kerralla. Saatan olla muutaman yrityksen jälkeen jo täysin varma, että en tule onnistumaan juuri siinä yrityksessä koskaan, mutta ainakin olen kolunnut jälleen yhden tienhaaran elämäni polulla ja minulla yksi väärä reitti vähemmän eksyttävänä sen oikean reitin etsinnöissä.

Ilman yhtään epäonnistumista ei koskaan tiedä onnistuneensa. Onnistuminen epäonnistumisen kautta tekee epäonnettomaksi.

Tahdon lopuksi omistaa tämän kirjoituksen hiljattain joukostamme poistuneelle Lasse Koskelalle. Tutustuin häneen lyhyesti vasta muutama vuosi sitten yliopiston kirjoituskurssilla, mutta hän opetti minulle (ja monelle muullekin) lyhyeen, suoraan ja tiukkaan tyyliinsä yhtä sun toista epäonnistumisista. Hän oli myös yksi niistä harvoista (joskin mentorina meriiteiltään erityisen vaikutusvaltainen ja kunnioitettava yksilö tässä roolissa), joka uskoi minunkin mahdollisuuksiin pärjätä kirjoittajana, kannusti aina hiukan parantamaan, kirjoittamaan uudelleen, ja uudelleen, ja uudelleen… kyllä sekin lattea romaanikäsikirjoitus vielä kuntoon saataisiin, vaikka hylsyjä sateli kustantamoista.

Lepää rauhassa Lasse.

Terveisin yhä uudelleen epäonnistunut mutta mielestään monella tapaa varsin onnekas pornorunoilija.

Mainokset

Tietoja jussinevalainen2013

Yhteiskunta, otan sen henkilökohtaisesti. Henkilökohtainen, syytän siitä yhteiskuntaa.
Kategoria(t): Uncategorized Avainsana(t): , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s