Politiikkaa ja punkkikauden polemiikkeja

Punk on poliittista, piste.

Luen parhaillani Mervi Vuorelan ja Ville Similän – yhdessä erilaisten punkkaripersoonien kanssa tekemää – monella tapaa loistavaa, vaikkakin loppua kohden ehkä hieman kiirehtivää ja rakoilevaa suomalaisen punkin katsausta nimeltä ”Valtio vihaa sua – suomalainen punk ja hardcore 1985-2015”.

Lukekaa se. Puutteistaankin huolimatta se taitaa toistaiseksi olla ainoa julkaistu yritelmä käydä läpi sitä mitä punkissa on tapahtunut sitten 1980-luvun suomihardcoreilmiön, jonka rottapiikit tylsyivät ja keesit lässähtivät monelta kyseisen vuosikymmenen aikana, mutta jättivät ilmiselvästi pysyvät ja tärkeät arvet kotimaisen vastakulttuurin selkänahkaan. Minuun punk kasvoi kiinni joskus 1990-luvun alussa eikä ole löytänyt tietään ulos useista yrityksistä huolimatta. Siksi onkin ollut koomista kuunnella, kun milloin missäkin ja milloin kukakin on puhunut punkista jo menneenä ilmiönä. Minulle punk on kivuliaallakin tavalla elävä ja potkiva asia.

Punk on myös jotakin mistä olen yrittänyt monessa kohtaa elämääni päästä eroon.

Minulle punk on ollut pakopaikka järjestäytyneestä yhteiskunnasta, keinotekoisuudesta. Se on kuitenkin ollut myös kaiken hauskanpidon, oivaltamisen, tee-se-itse-mentaliteetin, vapaudentunteen, estottoman haistattelun, halvan ja omintakeisen matkailun sekä upeiden ja pysyvien sosiaalisten suhteiden solmimisen lisäksi (tai matemaattisemmin ilmaistuna erotukseksi) myös järjen ja pankkitilin köyhyyttä, menetettyjä yöunia, menetettyjä mahdollisuuksia, henkistä kehitystäni rajoittavaa ”piiri pieni pyörii”-leikkiä, alkoholismia, työttömyyttä, syrjäytymistä, idiotismia, terveyttäni haittaavia, jopa hengenvaarallisia tilanteita sekä oloni tuntemista yksinäiseksi lähes kaikkialla mihin menen. Punk ei elä kuplassa vaikka haluaisi. Punk ei ole immuuni sosiaalisille peleille ja keinotekoisille valtahierarkioille.

Välillä makaan pääni sisällä pimeässä ja yritän kuvitella minkälaista elämäni olisi ilman lopullista hurahtamistani punkkiin 1990-luvulla; ensin lapsena, sitten teini-ikäisenä. Punk on aivolävistys, jonka irroittaminen vastaisi lobotomiaa. Se on kutina joka ei lakkaa raapimalla, joten täytyy jatkaa raapimista vaikka iho onkin jo verillä. Punkista luopuminen on sama kuin yrittäisin kuvitella minkälaista olisi elää ilman aivoja, olisivat ne sitten kuinka viinalla ja maailman typeryydellä lamautettu hermosolujen joukkio.

Aina välillä punkkareiden joukossa tai sen laitamilla alkaa vanha mantra kiertämään: punk ei ole poliittista.

Kyllä se on.

Kaikki millä on vaikutusta yhteiskuntaamme – isossa tai pienessä mittakaavassa – on väistämättä poliittista. Toisin sanottuna: kaikki on poliittista. Tekeminen on vaikuttamista ja sanominen on tekemistä. Erityisesti viimeistä toteamusta tulisi jo peruskoulussa hokea niin paljon, että se tunkeutuisi jopa heijastavimman kaljun ja tiheimmän läskikerroksen omaavaan luupäähän: sanominen on tekemistä, sanominen on tekemistä, sanominen on tekemistä…

Emme voi irrottaa kieltä todellisuudestamme, koska meidän nykyihmisten maailma rakentuu kielestä. Et voi irroittaa ymmärrystäsi todellisuudesta sen kielellisistä vastineista.

Poliittisuudella ei kuitenkaan ole pakko olla mitään tekemistä sen tuhoisan paskanjauhannan kanssa mitä tehdään tai ollaan tekemättä eduskuntatalossa ja suljettujen ovien takana, siellä missä yhteiskunnan pohjasakka ei näy eikä kuulu. Siellä jossakin kaikenlaiset – henkilökohtaisen poliittisen opportunismin nimissä uralleen hyödyllisiä ilmiöitä etsivät – haistelijat kokoontuvat nuuhkimaan toistensa takamuksia, josko saisi vihjettä toisen jo nauttimista herkuista, pääsisivät loisimaan yhteiselle raadolle. Se mitä me kutsutaan usein politiikaksi onkin vasta se vaihe, kun joku ammattivalehtelija oikeuttaa olemassaolonsa ja varmistaa uransa jatkuvuuden ottamalla kunnian jo jossakin tehdystä työstä. Yleensä lait ja yhteiskunnalliset toimintatavat muuttuvatkin vasta sitten, kun joku on jossakin jo toteuttanut poikkeavaa toimintatapaa tai ajatusmallia.

Tässä epäoikeusvaltiossa politiikaksi lasketaan kenties vain lainsäädännön ja (epä)julkisen hallinnon junailuun tähtäävä toiminta, mutta poliittisuus on paljon muutakin.

Ei takerruta kuitenkaan siihen sanaan tämän enempää, termi on yhdentekevä ja haisee joka tapauksessa pahalle.

Punkin paradoksi on se, että se tahtoo perusluonteeltaan ulos yhteiskunnasta, mutta päätyy aina väistämättä olemaan yhteiskunnallista.

Siispä olen lopultakin sopeutunut kahteen asiaan:

1) Punk on erottamaton osa identiteettiäni.

2) Punk on yhteiskunnallista toimintaa (eli poliittista).

Kasvupyrähdykseni punkissa sijoittui tosiaan 1990-luvulle. Kyseinen vuosikymmen piti sisällään kettutytöt, vahvan radikalisoitumisen, turkisten vastaisia mielenosoituksia, bändejä joiden jäsenet sammuilivat lavalle, bändejä joiden jäsenet eivät koskaan sammuneet mihinkään (ainakaan ennen droppaamistaan), aktivisteja ammuskelevia tarhaajia sekä monia muita – usein yhtä kaikki vahvasti poliittisia – ilmiöitä.

Jotkut – pääosin minua selvästi vanhemmat tai selvästi nuoremmat – punkkarit naureskelevat tuolle ajanjaksolle ja pitävät sitä jopa henkisesti ahdistavana. No, olihan silloin lamaa ja muuta. Minun kokemukseni mukaan vuosikymmen oli avartava; monellakin tapaa. Sehän oli se kasvamisen kynnys, jonka yli minun piti kiivetä päästäkseni laillisesti kapakkaan soittamaan soittitaidottomine bändeineni; jonka yli piti kiivetä löytääkseen itsensä. Sen vuosikymmenen läpi piti rämpiä epäitsevarmana teininä, jotta pääsi äänestämään ja toteamaan koko äänioikeuden olevan pienen ihmisen vedättämistä.

Toki äärimmäisyyksiin menevät vastakkainasettelut ovat aina huvittavia ja niille saa ja pitääkin nauraa. Silti esimerkiksi ilman 1990-luvun radikaaleja eläinoikeusaktivisteja – jotka tulivat tässä maassa hyvinkin pitkälti punkin piiristä – vegaanius tuskin olisi nyt niin epäradikaalia ja pikkuhiljaa myös tavallisten, kiihkottomien, intohimottomien, hajuttomien ja mauttomien ihmisten silmissä järkevää toimintaa. Tuskin kaupan hyllyt notkuisivat vaihtoehtoja eläinrääkkäykseen perustuville tuotteille, edes siinä mittakaavassa kun ne nyt tekevät yhä enenevissä määrin.

Eivätkä 1990-luvun nuoret eläinoikeusaktivistit sitä naurettavinta ja koomisinta mielipuolta edustaneet. Hehän ravistelivat tätä takapajuista junttilaa perustuksiaan myöten, samalla kun muutosvastarintaiset putkiaivot kauhistelivat ja pöyrilöityivät lähes hengiltä. Nyt vuosikymmeniä myöhemmin hiljakseen jo kansainvälinen tiedemaailmakin – yritysmaailmasta puhumattakaan – on alkanut heräämään eläintuotantoon perustuvan yhteiskunnan alkutuotannon kankeaan ja ankeaan, epäekologiseen, epäeettiseen sekä monin muin tavoin haitalliseen ja kyseenalaiseen todellisuuteen.

Ala jonka arjessa pitää kiihottaa ihmisen toimesta seksuaalisesti sikaa, jotta saadaan se lisääntymään ja tuottamaan lisää kinkkuja voileivän päälle on naurettava. Myös ala joka perustuu siihen, että ripustellaan eläimennahkoja porvarimummojen niskaan on väistämättä irvokkaampi kuin joukko 1990-luvun radikaalinuoria rikkomassa turkisliikkeiden ikkunoita.

Minua ahdistaa paljon enemmän tämän hetken trendikäs punk, jonka piirissä välinpitämättömyyden, nihilismin ja hedonismin keksittiin vasta hiljattain olevan helvetin viileää, kun ihan tuiki tavallisessa rokkitähtikulttuurissa nämä älyvapaan perseilyn alalajit keksittiin jo vuosikymmeniä sitten. Sille välinpitämättömyydelle toisaalta toiset pitkän linjan punkkarit ovat nimenomaan räkineetkin jo pitkään, onneksi. Trendikäs pintaliitopunk on pelkkä vanhaksi ja käyttökelvottomaksi vaipunutta valuuttaa edustavan kolikon kääntöpuoli.

Edellä mainitulle välinpitämättömyydelle minäkin nostan keskisormeni pystyyn ja pidän huolen siitä, että turpani pysyy auki ja nyrkit pystyssä niin kauan kun järjestäytynyt sekä järjestäytymätön yhteiskunta on täynnä naurettavia moraalisia ristiriitoja, kaksinaamaisuutta, elämillä pelaamista, elävien olentojen tuotteistamista sekä hinnoittelua kiloissa, litroissa ja työtunneissa, yksilöiden polkemista ja alistamista, typeriä keinotekoisia valta-asetelmia, ökyrikkaita, rutiköyhiä, lehmältä ryövättyjä vasikoita, selkääntaputtelijoita, kultaisia kädenpuristuksia, häkkiin suljettuja eläimiä sekä koko sitä kuvottavaa keskinkertaisuuden kavalkaadia, mihin tämä yhteiskunnaksikin nimitetty tuotantokoneisto kaikessa tympeydessään perustuu.

P.S. Huomenna torstaina 21.5.2015 klo. 15:30 Senaatintorilla kokoonnutaan osoittamaan mieltä turkiseläinten puolesta, turkisalaa vastaan, koska mikään ei ole kaikesta huolimatta muuttunut. Jokaisen kynnelle kykenevän punkkarin luulisi ainakin olevan paikalla! Kulkue lähtee liikkeelle klo. 16:00, ja päättyy Kansalaistorille Kiasman ja Musiikkitalon väliin, jossa eduskuntaryhmien edustajat ottavat vastaan kansainvälisen vetoomuksen Suomen turkistarhausta vastaan.

Mainokset

Tietoja jussinevalainen2013

Yhteiskunta, otan sen henkilökohtaisesti. Henkilökohtainen, syytän siitä yhteiskuntaa.
Kategoria(t): Uncategorized Avainsana(t): , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Yksi vastaus artikkeliin: Politiikkaa ja punkkikauden polemiikkeja

  1. Punkbändejä tekstissä:

    Aivolävistys, Lobotomia (Brasilia), Pohjasakka, Haistelijat, Lama.

    Tekstissä oli myös lyhyt Karanteeni-lainaus: ”…lamaa ja muuta.” biisistä ”Haluan toimintaa” (jonka myös Pertti Kurikan Nimipäivät on koveroinut!)

    ”Suomessa on anarkiaa, Suomessa on paljon parannettavaa, rasismia, lahjontaa, lamaa ja muuta!”

    Kuinka mahtava tapa lopettaa biisissä tuollainen synkkä lista… ”no mitä näitä nyt on… lamaa ja MUUTA!” 😀

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s