Spessimismin ytimessä: maitolasi puolityhjä

Olen päivä päivältä syvemmin järkyttynyt siitä, kuinka kauas ympäristöstään ihminen kykenee itsensä sysäämään.

Ihmiskunta käyttää ekosysteemiä hyväkseen, hengittää sen tuottamaa ilmaa, syö sen tuottamaa ravintoa, orjuuttaa ekosysteemipalvelut valtaansa tehdäkseen arkipäivästään mukavaa, mutta samalla on valmis ylimielisesti väittämään pärjäävänsä ilman ympäristöään. Luonnossa heikompi kuolee ja vahvempi syö.

Mene metsään, näytä minulle sisälläsi asuva vahva ja menestyvä ihmispeto. Jätä pankkikortti sekä hikipajassa valmistetut pupukuvioiset kalsarisi kotiin.

Eräs sosiaalisessa mediassa seuraamani keskustelu häiritsi erityisesti. Eläinsuojelijoiksi itseään kutsuvien ihmisten perustamassa ryhmässä kauhisteltiin pikkupoikia, jotka olivat hakanneet lankulla päästäisenpoikasia hengiltä, koska niiden liiskaaminen näytti niin hauskalta.

Varistentorjuntaryhmäksi itseään kutsuvaa, varis(roska)lintuja järjestelmällisesti lahtaavaa porukkaa ei sen sijaan kauhisteltu laajemmin eläinsuojelijoiden joukossa: varisten ampuminen ei ole laitonta. Varisten, jotka ovat muuten helkkarin näppäriä eläimiä.

Ei minua oikeastaan ihmislapsen julmuus ja ymmärtämättömyys enää järkytä, vaan se mitä johtopäätöksiä typerien, pienempiään rääkkäävien ja tappavien lasten toiminnasta vedettiin: lapset ovat pahoja, psykopaattiyksilöitä, joita tulee rangaista. Kyllä toiset lapset tajuavat että on väärin eläimiä vahingoittaa. Miten muka? Eihän sitä tajua moni hyvin koulutettu aikuinenkaan!

Samaan aikaan samassa ryhmässä todettiin, että eläintuotanto on yhteiskunnassamme välttämätöntä ja eläinten syöminen luonnollista. Eläinsuojelu on sitä, että huolehditaan eläinsuojelulain noudattamisesta ja luotetaan siihen, että se tulee toteen läpinäkymättömässä tuotannossakin. Ei puututa siihen kaikkeen mihin laki ei ulotu ja pysty.

Minua kuvotti edellä mainittujen lasten teot, mutta myös se itsevarman ylimielinen asenne, jolla koko asia eläinsuojelijoiden joukossa kuitattiin yksilön pahuudeksi sen sijaan, että vaivauduttaisiin pohtimaan tuollaiseen toimintaan johtavaa, sellaisen jollakin tasolla oikeuttavaa yhteiskunnallista rajanvetoa: eläinten vahingoittaminen ja tappaminen on jollakin tavoin hyväksyttävämpää kuin ihmisen; se on monin paikoin laillistakin.

Mutta mitkä ovat spesismin eli lajierottelun – lajien välisen arvottamisen – perusteita? Missä ne on esitetty?

Spesismi eli lajierottelu ei löydä juurikaan tiedettä tuekseen, vaan tuntuu olevan pelkkää arvailua: eläin ei osaa puhua, eläin alistuu, eläin ei tiedä paremmasta, eläin näyttää tyhmältä, eläin käyttäytyy kaavamaisesti. Eläin on siis tyhmä, eläin ei tunne mitään, eläin ei tajua mitään.

Oletteko koskaan kävelleet suurkaupungissa ja pysähtyneet katsomaan ihmisvirtaa ja verrannut sitä muurahaispesään? Oletteko nähneet läskiä hampurilaisella, yhä uudelleen, sitten sydänleikkauksessa, sitten taas hampurilaisella? Tai juoppoa taju kankaalla?

Oletteko koskaan nähneet häkissä kasvatettua ihmistä, tai edes puolihuolimattomasti ja kännissä kasvatettua, vitsan lailla kieroon väännettyä ihmislasta ja miettinyt, että mistä maakuopasta tämmöisiä elukoita sikiää? Oletteko koskaan katsoneet jotakin tuttavaanne ja miettineet, että miksi tuokin ihmisparka hakkaa jatkuvasti päätään seinään?

En usko että lapsi tappaa eläintä huvikseen, samalla verraten eläintä vaikkapa isäänsä, äitiinsä tai naapurin Petteriin – joka ei osaa vieläkään pyyhkiä itse – elävänä ja tuntevana olentona. Lapselle on opetettu selkeä ja ehdoton ero: eläin on eläin ja ihminen on ihminen. Ensin mainitun kohtelua koskevat eri säännöt kuin ihmisen kohtelua. Miten muuten voisi olla oikein tappaa hankala eläin, mutta ei ikävästi käyttäytyvää kanssaihmistä? Miten muuten voi olla, että eri eläinlajeihin tutustutaan ensimmäiseksi ruokapöydässä ja tapettuna?

Kun lapsi kysyy miksi eläimen voi tappaa, tuhahdetaan ja käsketään olla kyselemättä tyhmiä.

Kun lemmikkieläin kuolee, kysytään: ”Ajattelitko hankkia uuden?”

Minkä uuden?

Jos jollekin läheinen ihminen kuolee, en kuittaa asiaa kysymällä heti ensimmäiseksi: ”Hankitko uuden kädellisen?”

En tiedä mistä saa ostettua uusia tunteiden, kokemusten ja rakkauden muovaamia ainutlaatuisia persoonallisuuksia pois menneiden tilalle. En tiedä enkä välitä ajatellakaan.

En tiedä missä myydään kopioita kahden elävän ja hengittävän olennon välille muodostuneesta ainutlaatuisesta siteestä. Jos te tiedätte, niin kertokaa ihmeessä. Se varmaankin säästäisi minua paljolta surulta. Silti minua epäilyttäisi: eikö mikään arvokas todella päättynytkään sen edellisen lemmikin kohdalla?

En ole kuullut yhtäkään hyvää perustelua yhteiskunnassamme vallitsevalle eläinsuhteelle, joka asettaa eläimen alisteiseen asemaan ja pelkäksi hyötyvälineeksi, pahimmillaan haitalliseksi viholliseksi.

Itse asiassa ongelma ei varmaankaan ole yhteiskunnan eläinsuhde, vaan yhteiskunnan jäsenten eläinsuhteettomuus: ei välttämättä ole olemassa mitään yksilölle näkyvää ja tuntuvaa suhdetta ympäristöön ja eläimiin. Eläintä katsellaan muovikelmun läpi, pilkottuna paloiksi, toiminta lakanneena, poissa luontaisesta ympäristöstään, kauppatorilla roskaruoan kimpussa, irrallaan päästään ja aivoistaan, perseen alla kilpaeläimenä, palkintopallilla koristeena.

Jos joku näyttää vilauksia eläintuotannon  tai vaikkapa eläinkilpailulajien ikävistä puolista, ammutaan viestintuoja, koetaan vihaa ja syyllisyyttä. Se on turhaa. Kaikki me tässä samassa veneessä olemme, yhteiskuntamme rakenteet tämän kaiken tuottaa ja mahdollistaa.

Silloinkin kun käydään luokkaretkellä maatilalla, katsotaan syntymästään asti eristettyä, tietyllä tavalla kasvatettua ja mahdollisesti jo ennen syntymäänsä pitkälle jalostettua olentoa. Samalla tuottaja vakuuttaa rakastavansa eläintä, jopa niin paljon että pitää siitä huolta siihen asti että se on kypsä lautaselle: luonnossahan tuo raukka palelisi ja tapettaisiin välittömästi; heti ja vääjäämättä.

Joku luokkaretkelle osallistuvista pikkufilosofeista miettii hiljaa mielessään: ”Siellä luonnossa on varmaan aika kurjaa ja autiota, tai sitten siellä ei ole muuta kuin petoeläimiä jäljellä.”

Maatilan eläintä katsotaan hetki ja palataan sitten kotiin katsomaan telkkaria, missä tositeevee-käppäjulkkis juottaa söpösti tiikerinpennulle maitoa tuttipullosta jossain kaukomailla. Tästä joku toinen nuorisojulkkis suivaantuu oikeutetusti sekä julkisesti.

Sitten se sama nuorisojulkkis kertoo syövänsä jouluna kinkun sijaan kalkkunaa; onhan se tehokkaampaa ja ekologisempaa kuin possun syöminen. Sama nuorisojulkkis pitää ruokapäiväkirjaa jossa on joka toisella aterialla kanaa; onhan se terveellistä.

Lapsi huoahtaa kyllästyneenä mainostauon katkaistessa irvokkaan tositeeveen ja kuulee kuinka mainoksen pullea lihamestari kehuu tuotettaan, jonka kerrotaan olevan onnellisen eläimen lihaa. Joku lehmä iskee silmää ruudulla ennen loikkaamistaan lautaselle.

Hevostallillakin joku aikuinen käskee lasta lyömään heppaa jos ei muuten mokoma jukuripää tottele.

Perheen kissa ei osaa oikein kusta hiekkalaatikkoon, joten isä vie kissan lopetettavaksi. Eläinhän se vain on. Uutta ei kyllä oteta… ehkä.

Hyttyset kiusaavat: voisiko ne kaikki tappaa jotenkin, eivätkö ne olekin täysin turhia ja hyödyttömiä, eliömaailman sossupummeja? Myrkytetään ne!

Kaipaan johdonmukaisuutta. Lajierottelu siis sallii sellaisen otuksen hyväksikäytön, joka on tyhmempi ja taitamattomampi kuin keskiverto ihmiskansalainen ja joka ei pärjäisi luonnossa jos sen sinne nyt päästäisi hortoilemaan?

Onko siis okei jos kasvatan ihmislapsen… ei, vaan useita ihmislapsia! Erotan ne heti kättelyssä äidistään ja juotan ravintoliuosta (itse imen välillä äidin tissiä), pidän kellarissa ja päästän välillä aidattuun pihaan ja sitten herkullisessa kuudentoista vuoden iässä panen pataan tai käytän muuten hyväkseni, herkutellen?

Luulen että osaisin kasvattaa myös muille ihmisille vaarallisen ihmiseläimen jos siihen annettaisiin mahdollisuus. Sittenhän olisi vain eettistä pistää se hengiltä olemasta vaaraksi. Paitsi jos joku hiipisi valokuvaamaan sen oloja kertoakseen projektistani muillekin. Sitten hiiviskelijää syytetäisiin milloin mistäkin: esimerkiksi siitä, että kellarilapsi sai keuhkokuumeen hiiviskelijältä ja se piti lopettaa, ennen kuin se oli sopivan mureaa.

Onko okei jos teen saman koirilla tai kissoilla?

No ehkä broilerilla?

Ei se ole okei, tietenkään. Ei ainakaan millään kovin järkevällä ja loogisella perusteella.

Mikä on yhteiskuntamme määrittelemä ja tukema ajatus siitä, mikä on tuottamattoman – siis sellaisen jota  ei voi myydä – eläimen arvo? Ei mikään. Tuottamattomalla eläimellä ei ole arvoa. Tuottavakin eläin tapetaan tuottavuuden kannalta sopivalla hetkellä, eli sitten kun sen rahantuottavuuspotentiaali on huipussaan. Ihmiselle yritetään välillä tehdä samaa, mutta ei onneksi täysin onnistuta tavoitteessa.

Miten lapsi voi tietää miten arvotonta olentoa saa tai ei saa kohdella? Tahtoisin opettaa sen kaikille, mutta selittäkää joku se ensin minulle.

Mainokset

Tietoja jussinevalainen2013

Yhteiskunta, otan sen henkilökohtaisesti. Henkilökohtainen, syytän siitä yhteiskuntaa.
Kategoria(t): Uncategorized Avainsana(t): , , , , , , , , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

3 vastausta artikkeliin: Spessimismin ytimessä: maitolasi puolityhjä

  1. Iso Kiitos kirjoituksestasi!
    Näitä samoja ajatuksia itsekin saa pähkäillä. Olen eläinoikeusihminen ja vegaani. En voi väliin ymmärtää niin millään spesistisen maailmankuvan rakennetta- vaikka vuosi sitten olinkin juuri itse se spesisti…

    Eivät tosiaan juuri ne ns. ”aikuiset” tiedä, että on väärin vahingoitta eläimiä- kuinka sitten lapset tietäisivät, ettei päästäisen poikasia saa hakata kuoliaaksi.

    ”En ole kuullut yhtäkään hyvää perustelua yhteiskunnassamme vallitsevalle eläinsuhteelle, joka asettaa eläimen alisteiseen asemaan ja pelkäksi hyötyvälineeksi, pahimmillaan haitalliseksi viholliseksi”
    – minäkään en ole kuullut yhtään pätevää perustelua (koska perustelujahan ei ole!!!) – mutta mitään perusteluja eivät ihmiset kaipaakaan. Ei- vegaanit olettavat, että koska kulttuuri sallii ja kannustaa eläinten hyväksikäyttöön, se on vakiintunut normi ja normaali asioiden tila- jota ei saa horjuttaa…

    ”Luulen että osaisin kasvattaa myös muille ihmisille vaarallisen ihmiseläimen jos siihen annettaisiin mahdollisuus. Sittenhän olisi vain eettistä pistää se hengiltä olemasta vaaraksi. Paitsi jos joku hiipisi valokuvaamaan sen oloja kertoakseen projektistani muillekin. Sitten hiiviskelijää syytetäisiin milloin mistäkin: esimerkiksi siitä, että kellarilapsi sai keuhkokuumeen hiiviskelijältä ja se piti lopettaa, ennen kuin se oli sopivan mureaa”
    – tämä riemastutti minua..Kaikessa raadollisuudessaan asiat sujuisivat jota kuinkin näin…

    Työ eläinten puolesta jatkuu vielä seuraavat sata vuotta…tai positiivisemmin ajateltuna ainakin seuraavat 50 vuotta..Joten kerätään jälleen voimia- ja työ spesismin kitkemiseksi jatkukoon!

  2. Ja perkeles, taisin unohrtaa koko bändinnimipelin, joten tässä tekstissä ei ollut yhtään tietoisesti lisättyä, olemassaolevaa punkbändiä. Höh.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s