Punk oli typerää, nyt se on myös vammaista!

Minulla soi tälläkin hetkellä Pertti Kurikan Nimipäivien viisubiisi päässä. Se taitaa olla ainoa Lordin veisun jälkeen ylipäätään päässäni ollenkaan soinut sellainen; tai ainakin ainoa joka ei liiemmin ärsytä vaan nostattaa hymyn huulille. Ainoa huono puoli koko asiassa on se, että päässäni pitäisi soida Eppu Normaalin Aknepop, koska minun tulisi osata soittaa se lähes kokonaisuudessaan läpi eräissä kemuissa ja tänään pidetään sitä varten ainoat treenit. Muu minua ei Pertti Kurikan päätymisessä euroviisuihin harmita.

Muistan kun näin Pertti Kurikan Nimipäivät ensimmäisen kerran lavalla. Se tapahtui Lepakkomies-baarissa Kalliossa, juuri siinä kaupunginosassa josta ensimmäisessä Kurikoilta kuulemassani biisissäkin laulettiin, siellä missä sanoitusten tekijä Kari Aalto tahtoisi asua. Olin kai kuunnellut kappaleen netistä, mutta tunsin myös jotenkin Pertti Kurikan Nimipäivissä soittavien heppujen kanssa työskentelevän kaverin. Tämä kaveri ohjaili vielä tuolla varhaisella ellei jopa bändin ensimmäisellä(?) keikalla aloittelevien livemuusikoiden kätösiä oikealle kohdalle kielisoittimen otelaudalla. Sama kaveri nähtiin linnassakin itse Pertin seurassa. Eipä näiden kahden melko eritasoisen esiintymisen välillä aivan kamalasti aikaakaan tuhrautunut. On ollut upeaa seurata bändin edesottamuksia sivusta. Ovatpa pojat käyneet samalla keikkapaikalla Hampurissakin soittamassa kuin oma bändini ja yhdessä valokuvassa näkyi myös oman bändini vinyyli Pertin kainalossa.

Oikeastaan Pertti Kurikan Nimipäivien biisit säväyttävät enemmän kuin mikään ainakaan valtavirran musiikkimaailmassa noteerattu pitkään aikaan. Olen kuunnellut levypinoittain loistavaa musiikkia viime vuosinakin, mutta tavallaan vain musiikkina. Pitkästä aikaa tarina bändin taustalla on innostanut. Sepä siinä onkin! Jotta jokin bändi todella iskisi minuun, sen taustalla pitää olla tarina. Ainakaan tämän bändin jäseniä ei voi erottaa tuotoksistaan, todellisuutta musiikillisesta ilmaisusta.

Kansan syvien rivien mielipiteet kehitysvammaisten punkbändin euroviisumenestyksestä eivät yllätä tai kiinnosta. Sen sijaan olin hiukan yllättynyt kovasti punk-orientoituneessa tuttavapiirissänikin jonkin verran ilmenneestä halusta vähätellä bändin musiikkia tai veikkailla voiton johtuneen jonkinlaisesta yksipuolisesta vammaisten hyysäämisestä. Ei tämä näkemys kovin yleinen — pääosin kannustavien ja mukana riemuitsevien kommenttien seassa — ollut, mutta muutamilla tuntuu olevan tarve vähätellä ilmiön merkitystä.

Niin, juuri sitä musiikki minulle on: merkitystä. Myös musiikin — kuten hyvän tarinankin — täytyy kertoa maailmasta, peilata tosielämää, oli se sitten kokijan ulkoista tai sisäistä. Tämä yhteys johonkin konkreettiseen ja tunteita herättäväänkin asiaan voi tapahtua tuhannella eri tavalla, mutta sen täytyy tapahtua, jotta todella kokisin jotakin mullistavaa musiikkia kuunnellessani. Ja minä olen kokenut sellaista paljon. Sitähän punk minulle oli silloin kun se ensimmäisen, toisen, kolmannen (ja niin edelleen) kerran iski tajuntaani. Ehkä se on hieman lieventänyt omaakin vouhotustani Pertti Kurikan Nimipäivien suhteen. Heidän musiikkinsa sekä sanoitustensa karuus ja pelkistetty ilmaisu on jo tuttua kauraa punkkarille.

Punkissa on monin paikoin ollut kyse siitä, että päähänpotkitut, soittotaidottomat, kapitalistiseen kilpailuasetelmaan ja muottiin sopeutumattomat yhteiskunnan hylkiöt — nuo alakulttuurin kusipäät — nostavat keskisormensa pystyyn ja räkivät lavalta kohti (epäreilulla tavalla päin persettä) järjestäytyneen yhteiskunnan kasvoja.

Kukapa olisi lähtökohtaisesti päähänpotkitumpi, soittotaidottomampi ja yhteiskunnan muottiin sopeutumattomampi kuin kehitysvammainen. Ehkäpä kehitysvammainen punkkari sitten?

Muistan kuinka jännitin sitten myöhemmin mennessäni katsomaan jo hiukan enemmän nimeä saaneen Pertti Kurikan Nimipäivät -yhtyeen keikkaa Ilosaarirockissa. Pelkäsin, että typerä donkkarihattuinen yleisö kuvittelisi tulleensa katselemaan sirkusesitystä, niin kuin pelkään aina kun marginaalisempi punk päätyy isoille lavoille, tavallisen festarikansan ihmeteltäväksi. Pelkoni oli tällä kertaa aiheeton.

Soittajanrenttujen kehitysvammaisuus on väistämättä vaikuttanut siihen, miksi suuri levy-yhtiö ja laaja yleisö ovat olleet kiinnostuneita juuri tästä punkbändistä eikä siitä toisesta. Se ei välttämättä tarkoita sitä, että kaupallisten tahojen kyseenalaisen kiinnostuksen ja huomion hyödyntämisessä olisi mitään väärää; ainakaan paljon enempää kuin mikä osa seurauksista on hyvää. Totta kai tarina erilaisuudesta ja esteistä elämässä kiinnostaa. Sehän on yksi niistä aihepiireistä joka minua kirjallisuudessakin eniten kiehtoo. Muistelmista parhaita ovat sellaiset joiden kautta pääsee kurkistamaan altavastaajan elämään, sen sijaan että lukisi jonkin komean menestyjän matkasta peiton alle nukkumaan.

Poikkeavuus, vaikeudet ja esteet elämän tiellä eivät välttämättä onneksemme tarkoita aina surullista tarinaa. Juurakkoisen tarinansa kertominen taiteen keinoin voi olla se asia, joka muuttaa elämän; niin vaikeuksia kohtaavan oman kuin meidän muidenkin siinä sivussa. Tämä bändi potkii maihareilla ovet auki ja kehitysvammaiset ulos marginaalista, vaikka punkkareille punkbändin menestyminen idioottimaisissa musiikkikisoissa tai levytyssopimuksen solmiminen isolle levy-yhtiölle olisikin yhdentekevää tai jopa kiusallista.

Minä näen kuitenkin että nimenomaan punk on tämän bändin kohdalla olennaisessa roolissa. Punk on tuomittujen musiikkia. Punk on sopeutumista siihen ettei sopeudu. Punk on tappion naamalle sylkemistä. Tuskin Pertti Kurikan Nimipäivät moniakaan kiinnostaisi, jos he laulaisivat Jeesuksesta pianon säestyksellä. Punk on äärimmäistä rokkia ja siksi sitä soittavat kehitysvammaiset uppoavat sovinnaisuuden jalkapohjaan piikin lailla ja jäävät sinne, tekevät massojen mielessä pysyviä muutoksia.

Kyllä minä osaan olla kyyninen, liiankin kanssa. Siksi epäilin itsekin etukäteen, että massat pääosin vain nauraisivat ivallisesti sellaiselle mitä he eivät ymmärrä. Tässä yhdistyisi kaksi asiaa joita massat eivät lähtökohtaisesti kykene käsittämään: erilaisuus ja punk.

Olin kuitenkin ilmiselvästi ja onnekkaasti väärässä epäillessäni ainakin yhden festariyleisön motiiveja Pertti Kurikan Nimipäivien esiintymisestä nauttimisen taustalla. Luulen osaavani lukea ihmisiä ainakin jonkin verran. Uskallan väittää, että se yleisö joka juhli, taputti, pogoili ja hurrasi sekä nauroi Kurikoiden tahtiin Ilosaarirockissa, teki sen täydestä sydämestään bändin kanssa, ei bändin poikkeuksellisten jäsenten kustannuksella. Nyt nämä punkkarit suuntavat maailmalle. Toivon että kaikki ihmiset ympäri maailman nauravat ja kasvavat heidän kanssaan.

P.S. Tähänkin tekstiin on ”piilotettu” joku punkbändin nimi, arvatkaa mikä! Vinkki: vastaus ei ole Pertti Kurikan Nimipäivät tai Eppu Normaali.

Mainokset

Tietoja jussinevalainen2013

Yhteiskunta, otan sen henkilökohtaisesti. Henkilökohtainen, syytän siitä yhteiskuntaa.
Kategoria(t): Uncategorized Avainsana(t): , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Yksi vastaus artikkeliin: Punk oli typerää, nyt se on myös vammaista!

  1. Tekstiin upotettuja bändinnimiä:

    Alakulttuurin Kusipäät, Hylkiö*.

    *Tosin tämä tuli monikossa mutta hyväksyttäköön.

    Jälleen tuli vastaan käppäisiä punkbändinnimeksi kelpaavia, mutta käyttämättömiä nimiehdokkaita:

    Kansan Syvät Rivit, Altavastaaja(t), Tuomittujen Musiikkia

    Huomautan, että saa toki kertoa jos tekstistä mielestäsi löytyy joku punkbändi jota en ole muistanut mainita tässä kommentissa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s