Itsepäisyyspäivän juhlapuhe

On taas itsenäisyyspäivä ja se tuntuu merkitsevän kovin monia erilaisia asioita ihmisille. Minulle ihmisten arvojen ja itsenäisyyspäivään liittyvien ajatusten heterogeenisyys eli monimuotoisuus ei ole enää vuosikausiin tullut yllätyksenä, mutta monelle se sitä tuntuu olevan. Yllätys tai ei, omasta poikkeavaa näkemystä itsenäisyydestä ja isänmaallisuudesta katsotaan yleensä karsaasti.

Uskon omaan poteroon hautautumisen johtuvan siitä harhakäsityksestä, että sellainen sosiaalinen konstruktio kuin suomalaisuus kaikkine vivahteineen ja poliittisine, taloudellisine tai arvoihin liittyvine puolineen olisi jotakin todellista, olemassaolevaa ja mitattavaa. Ei se ole. Sama harhakäsitys liitetään yleensä myös maiden rajoihin, historiankirjoitukseen ja vaikkapa siihen kollektiiviseen perinteeseen, millä erilaisia arvokäsityksiä ja jopa yhteiskunnallisia hierarkioita pidetään yllä. Jopa rajat: niitähän ylitellään kaiken aikaa ja tuolta idästä päin ihan ilman lupiakin.

Mikään yllämainittu ei ole koskaan ollut, eikä tule koskaan olemaan mitään konkreettista, vaan ne ovat konstruktioita, pelkkiä abstraktioita eli toisin sanottuna: mielikuvitusta.

En tarkoita etteikö niillä olisi mitään merkitystä arkemme kannalta. Sitä niillä on kosolti, nehän itse asiassa ovat juuri itsensä merkityksen rakennusmateriaalia!

Otetaanpa esimerkiksi perinne, mistä minulla on eniten varaa puhua, koska sen ymmärtämisestä on kertynyt vähän akateemista näyttöäkin. En tahdo kehuskella ja paukutella mielikuvitushenkseleitäni, vaan tuoda esiin sen, että kaiken voi nähdä monesta eri näkökulmasta, kunhan asioihin perehtyy syvemmälti.

Folkloristiikan opinnoissa olen oppinut perinteen olevan staattisen sijaan jatkuvasti muuttuva ja monimuotoinen prosessi, jonka avulla voidaan välittää tuiki tärkeää tietoa, ylläpitää arvohierarkioita tai pelkästään viihdyttää. Folkoristiikassa eli kansanperinteentutkimuksessa ja entisessä kansanrunoudentutkimuksessa (jonnekin 1900-luvun puoliväliin asti) on todettu suullisen perinteen merkitys informaation tallennusvälineenä, mutta informaatiotieteessä tätä ajatusta vielä siitäkin korostetaan.

Ennen kirjapainotaitoa ja pitkälti sen kanssa vielä päällekkäinkin elettiin Suomessa suullisessa perinteessä, jossa tietoa välitettiin puheen ja laulun kautta. Ei täällä sentään missään musikaalissa eletty, mutta myös runonlaulanta oli tapa välittää tärkeää informaatiota. Se pohja jolle minkäkin perinnetuotteen (laulettu runo, uskomustarina, arvoitus) sisältämä tieto säilöttiin oli eräänlainen tiedostomuoto johon informaatiota tallennettiin. Perinnelajin konventiot eli kaikille niille yhteiset rakenteelliset ja tyylilliset piirteet (niiden reseptit) olivat itse asiassa tapoja muistaa ja palauttaa mieleen informaatiota.

Ajan myötä nämä tiedot, jotkin tallennusmuodot ja itse asiassa kaikki perinteet ovat tuomittuja muuttumaan ja/tai häviämään. Mikään ei ole ikuista. Kaikki elää ja muuttuu. Tämä tekstitiedosto johon blogitekstini ensin kirjoitan ei varmaankaan aukeaisi enää samanlaisena vuoden 2030 tietokoneessa.

Itsenäisyyspäivä on myös pelkkä jossakin sovittu konstruktio. Ei tällä nimenomaisella päivällä ole mitään tärkeää merkitystä. Kuka muka itsenäisyydestä puhuttaessa alkaa puhumaan sen tapahtuman kiehtovuudesta, kun Suomen itsenäisyysjulistus allekirjoitettiin hallituksen eli Senaatin talousosaston toimesta 4. joulukuuta, ja hyväksyttiin eduskunnassa 6. joulukuuta äänestyspäätöksellä. (Lähde: Wikipedia). Niin, ei juuri kukaan, ja silti julistetaan nimenomaan itsenäisyyttä sinä perimmäisenä tapahtumana ja arvona, vaikka pian sen alkuperäisen julistamisen jälkeen käytiin veristä sotaa tämän maan sisällä aivan oman kansan kesken; oltiin kiinni siskojen ja veljien kurkuissa.

Puhe menee yleensä itänaapuriamme vastaan käytyihin sotiin ja siihen kuinka ”kansa taisteli” ja Suomen ja Venäjän välinen raja onnistuttiin miten kuten säilyttämään siellä missä se nyt on. Tosin usein jätetään mainitsematta, kuinka suomalaiset nationalistit Suur-Suomi -maniassaan melkein ryssivät* (*tahallinen aasinsilta) koko homman lähtiessään tavoittelemaan hulluuspäissään yhä laajempien alueiden valtaamista Venäjältä ”takaisin”.

Suomalainen nationalismi näkyi myös kansanrunoudentutkimuksessa merkillisenä kieroutumana: Kalevala ja koko suomalainen Lönnrotin ja monien muiden fennomaanien toimesta kerätty kansanrunous oltiin aiemmin kansanrunoudentutkimuksessa tulkittu siinä mielessä fiktiivisenä, että runoissa kuvatut ”taistelut” ja muut tapahtumat oltiin nähty vain symboliikkana. Suomalaisen nationalismin ja Suur-Suomi -ajattelun nostaessa päätään myös kansanrunoudentutkimus tieteenä käänsi kelkkaansa: Kalevalaa rummutettiin sotien alla ja välissä eräänlaisen aivan oikean suomalaisen soturikansan historiankirjoituksena tai ainakin melko luotettavana heijastumana siitä. Siinä jäi homosaatiorummutus kakkoseksi painoarvoltaan, kun oltiin lähdössä suurena Kalevalan soturikansana naapurin suurvaltaa valloittamaan.

Sotien jälkeen kaikki hömpötys Suur-Suomesta ja Kalevalasta muuna kuin upeana, alueellista kulttuurista historiaamme korostavana taideteoksena oli laantunut ja 1960-luvulla päästiin avaamaan ja puhdistamaan kansallisia haavoja myös vuoden 1918 sisällissodan osalta, kun keskustelu avautui myös punaisten muistitiedon osalta. Arkistojen keruilla vuoden 1918 tapahtumien muistitiedosta on ollut suuri rooli punaisten ääneen pääsemisessä. Punaiset kun olivat olleet sisällissodan voittajan ikeen alla useita vuosikymmeniä, väkivallankin uhalla vaiennettuina.

Kaikesta tästä on luettavaksi mainiota ja kiehtovaa kirjallisuutta, kuten yksittäisenä esimerkkinä William A. Wilsonin teokset Kalevala ja kansallisuusaate” tai ”Folklore and Nationalism in Modern Finland”. Näiden teosten vahvuutena on kenties objektiivisempi näkökulma kuin mitä suomalaisen tutkimuksen sisällä on osattu tai uskallettu korostaa.

Siinä missä ajatus suomalaisuudesta ja rajoista – olivat ne sitten maiden rajoja, sosiaalista käyttäytymistä määrittäviä normirajoja tai maagisia rajoja – on kaiken aikaa muuttunut perinteessä, on siis myös ajatus perinteestä muuttunut kaiken aikaa, kuten esimerkkini jatkuvasti ja toistuvasti muuttuneesta näkökulmasta Kalevalaan osoittaa.

Kuitenkin isänmaallisuutta tuntuu leimaavan aina ja poikkeuksetta nimenomaan täysin hyödytön ja jästipäinen muutosvastarinta, jonkinlainen kuvitelma siitä, että olisi olemassa jokin konkreettinen kansa sekä jotkin konkreettiset muuttumattomat arvot joita puolustaa. Kun mainitut arvot ovat vielä usein nimenomaan omahyväinen maahanmuuttokriittisyys, kovat arvot, resurssien jakamattomuus, väkivallan ihannointi sekä esimerkiksi umpimielinen ja kieroutunut homofobisuus, niin heikoilla jäillä ollaan.

Näin ollen en ole pätkääkään isänmaallinen. Minulle isänmaallisuus ei ole mikään staattinen ja väkivalloin suojattava itseisarvo. Se kulttuurinen ”isänmaa” jota minä rakastan ja kaikki minun ylpeänä mukanani kantamat arvot – jotka joku toinen tahtoo liittää nimenomaan kansallisuuteen – eivät rajoitu Suomeen ollenkaan, vaan ovat osa minun verrattain muuttumatonta identiteettiäni, olin sitten missä hyvänsä ja puhuttiin sitten minkä hyvänsä maan ihmisistä, luonnosta ja eläimistä.

Yhtä lailla inhoan julmuutta, typeryyttä ja puupäisyyttä, oli sitten kyse eurooppalaisen tai afrikkalaisen ihmisen tyhmyydestä ja julmuudesta. Typeryys ja julmuus eivät tunne maiden rajoja, mutta eivät myöskään erilaisia maalmankatsomuksia: yhtä lailla tiede voi vahingoittaa koe-eläimiään kuin uskonto vääräuskoisia tai jopa omia jäseniään.

Minä arvostan tiettyjä ihmisyyden puolia: halua oppia uutta ja jakaa tietoa, halua olla vahingoittamatta muita eläviä olentoja, halua kehittyä ja mennä eteenpäin. Sitä että voimme hylätä asioiden ”luonnollisuuden” argumenttina ja olla loogisia ja johdonmukaisia, hyviä itsellemme ja ympäristöllemme.

Minä en arvosta kuppikuntaisuutta eli isänmaallisuutta, jäykkiä ajatusmalleja, pystyynkuollutta perinnettä, uskontoja (henkilökohtainen usko on jotakin muuta kunhan se ei vahingoita tai sido muita ihmisiä), tahmeita hierarkioita ja kömpelöitä sekä haitallisia ongelmanratkaisumalleja kuten väkivaltaa. Itse asiassa isänmaallisuus tuntuu perustuvan useille juuri mainitsemistani asioista. Maailmassa joka ei olisi täynnä typerää paskaa, ei tarvittaisi mitään hiton isänmaata.

Isänmaallis-uskonnolliset ihmiset – joista minä en niin välitä – takuulla kimpaantuvat tällaisesta blogitekstistä ja/tai eivät ymmärrä lukemaansa. Kaikille muille toivotan epäisänmaallisesta juhlapuheestani huolimatta erittäin mukavaa itsepäisyyspäivää, olit sitten tarkkailemassa linnan tapahtumia fyysisesti sen ulkopuolella tai kotonasi telkkarin ääressä, tai jossakin aivan muualla vetämässä pään täyteen piittaamatta koko hössötyksestä, nauttimassa elämästä.

Linnan sisällä koreileville elitistijuhlavieraille sen sijaan pyllistän ja laukaisen haisevan vastalauseen ja ruskeat terveiseni: kaikesta vallastanne huolimatta teidänkin etuoikeutettu asemanne on pelkkä konstruktio – pelkkää harhaa. Kaikki me eletään, kuollaan ja muututaan meitä ympäröivän yhteiskunnan sekä kulttuurin lailla ja siitä huolimatta.

Mainokset

Tietoja jussinevalainen2013

Yhteiskunta, otan sen henkilökohtaisesti. Henkilökohtainen, syytän siitä yhteiskuntaa.
Kategoria(t): Uncategorized Avainsana(t): , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s