Pallomerirosvojen kapina

Nykyään monenkirjaviin työtehtäviini kuuluu monenlaisen asiakaspalvelun ja mediakasvatuksen lisäksi myös kirjallisuuteen perehtyminen ja hyvän sellaisen suositteleminen eteenpäin. Onnekkaasti olen saanut tehdä töitä monenlaisen rakastamani kirjallisuuden parissa. Sattuneista syistä olen kuitenkin viimeisen vuoden aikana tehnyt tätä nimenomaan ala-asteikäiset, pääosin kolmasluokkalaiset lapset kohderyhmänäni.

Tähän mennessä kymmenien – piakkoin jo satojen – lastenkirjojen läpikahlaaminen on välillä kammottavaa, imelään vauvankuolaan hukuttavaa työtä.

Tuollaisessa värikkään mielipuolisessa kirjallisessa pallomeressä kahlaaminen ja henkisesti pehmustetussa sellissä telmiminen voisi aivan helposti suistaa aikuisen miehen järjiltään, ellen olisi jo aiemmin kirjallisuutta opiskellessani tottunut suhtautumaan tuohon ilmaisumuotoon tarpeen tullen objektiivisesti ja analyyttisesti.

Monet lastenkirjallisuuden parissa tavalla tai toisella työskentelevät tädit ja sedät eivät ole ilmiselvästi olleet aivan yhtä hyvin defenssein varustautuneita tarttuessaan urakkaan. Jotkut jopa vakavissaan väittävät nauttivansa lastenkirjallisuudesta ja lukevansa sitä vapaa-ajallaankin. No, kukin taaplaa tyylillään, mutta itse ainakin vedän äkkiä kännit ja menen soittamaan rokkenrollia tai ottamaan turpaani jos alkaa tuntumaan siltä, että lastenkirjallisuuden pariin pitäisi ihan huvikseenkin päästä työajan ulkopuolella.

Ehkäpä kyse on jonkinlaisesta primitiivisestä selviytymiskeinosta. Kun aikuisen ihmisen identiteetti murenee liiallisten lapsilaumojen ja lastenkulttuurin kurimuksessa, sitä etsii jotakin esikuvaa hätätilaansa ja alkaa samaistumaan Pikku kakkosen hössöttäviin juontajiin. Sitten jo valehdellaan korvat heiluen itselle, että oikeastaan rakastaakin lastenkirjallisuutta ja vauvaloruja. Näin lassotaan alta karannut ratsu ja uskotellaan, että ollaan tilanteen yläpuolella, vaikka heppa on valmis karkaamaan heti kun selkänsä kääntää. Siksi siitä pidetään kynsin hampain kiinni, pukeudutaan värikkääseen potkupukuun ja luetaan illan pimetessä itkien kuvakirjoja kotona.

Ei lastenkirjallisuutta edistääkseen tarvitse kuitenkaan muuttua itse Ti-Ti-Nalleksi. Kyllä lapsille voi puhua sössöttämättä ja esittämättä, olla oma itsensä ja puhua asioista niiden oikeilla nimillä.

Välillä otan vaikkapa jonkun Länkkäri-Lassen esimerkiksi ja haukun sen lasten edessä, jotta tajuaisivat, että kirjallisuus ei ole mikään yhtenäinen köntti, vaan loputon seikkailu jossa voi tulla vastaan pettymyksiäkin. Lapsilla kun on usein tapana yleistää asioita; esimerkiksi niin, että arvottaa leffat automaattisesti ”paremmiksi” kuin kirjat, vaikka kyse on aivan eri kerrontamuodoista. Elokuvat ja kirjallisuus ovat kuin kolikon kaksi kääntöpuolta, joiden kriittinen vertailu tai etenkään vastakkainasettelu on täysin hedelmätöntä.

En herkästi väheksy mitään kirjallisuuden lajia enkä tee poikkeusta myöskään lastenkirjallisuuden kohdalla. Lastenkirjallisuuden tuottaminen on taitolaji; on olemassa huonoa sekä hyvää lastenkirjallisuutta. Ensin mainittua tunnutaan ikävä kyllä tuotettavan liukuhihnatyyliin turhauttavan paljon.

Myös lastenkirjallisuudessa voi tulla vastaan helmiä. Niin Roald Dahlin kuin Kreetta Onkelinkaan kohdalla ei ole kovin yllättävää, että nämä henkilökohtaiset suosikkilastenkirjailijani eivät ole kunnostautuneet vain ja ainoastaan lastenkirjallisuuden parissa, vaan molemmat ovat vakavastiotettavia, oivallisia kirjailijoita, genrestä tai kohderyhmän iästä riippumatta. Molemmat ovat saavuttaneet arvostusta myös aikuistenkirjallisuuden areenoilla.

Siinä missä Roald Dahl on anarkistinen ja ilkikurinen kirjallinen kujeilija, Onkelin otetta leimaa omanlaisensa rehellisyys ja empaattisuus.

Kreetta Onkelin Selityspakki olisi monelle aikuisellekin ihan relevanttia luettavaa. Kyseessä on kirja, jossa Kreetta Onkeli pyrkii selittämään lyhyesti erilaisia asioita, jotka voivat olla ristiriitaisia ja vaikeaselkoisia meille aikuisillekin: alkoholi, eroaminen, kanteleminen, lööppilehdet, spurgut, kuolema, homot ja niin edelleen, vain joitakin mainitakseni.

Onkeli ei pelkää asettaa itseään likoon. Hän myöntää asioiden olevan vaikeita ja monimutkaisia myös täysikasvuisille.

Helvetti, luettelemani asiathan ovat monelle keski-ikäiselle perheelliselle keskivertosuomalaiselle suorastaan ylitsepääsemättömiä! Lööppilehtiä luetaan totena kuin oikeaa sanomalehteä, parisuhteesta tai avioliitosta irtaantuminen – tai siinä väkipakolla roikkuminen – hoidetaan verinen astalo kädessä koko kerrostalon rapun asukkaiden yöunien sekä mielenrauhan kustannuksella. Homoseksuaalisuuttakin pidetään yhä sairautena ja siihen reagoidaan jopa väkivalloin. Alkoholi toimii usein kaiken edellämainitun polttoaineena.

Kuinka kaikkein innokkaimmat geeniensä jatkajat tuntuvat monesti olevan myös kaikista eniten pihalla maailmasta? Kuinka voi opettaa lapselleen mitään vaikeista asioista jos ei selviä niiden parissa hajoilematta itsekään?

Hiljattain suosittelin Onkelin Selityspakkia jälleen yhdelle lapsiryhmälle ja yksi mukuloista selaili kirjaa. Sitten sama napero kysyi minulta silmät hämmästyksestä ammollaan, että miksi lastenkirjassa puhutaan asioista jotka eivät lapselle kuulu. Katsoin millä aukeamalla pirpana oli ja totesin, että tämä hänen mielestään lapsilta kielletty asia oli eroaminen ja vielä tarkentaen nimenomaan avioero.

Hetken pohdittuani totesin tytölle, että minun nähdäkseni avioero on sellainen asia, joka perheen kohdalle sattuessa koskettaa jopa kaikkein eniten nimenomaan alaikäistä lasta ja Onkeli on ehkä tiedostaessaan tämän tahtonut yrittää selittää lapsille mistä siinä on kyse ja miten siihen voisi kenties yrittää suhtautua terveimmällä mahdollisella tavalla; riitelevät vanhemmat kun eivät ehkä aina osaa toimia järkevästi.

Aikuisten tulisi tietysti osata hoitaa jälkikasvuaan koskevat vaikeatkin asiat asiallisesti, mutta tosielämässä kaikki ei aina mene niin kuin kaikkein lällyimmissä lastenkirjoissa.

Erään toisen luokan kohdalla riittikin pelkkä maininta avioerosta, kun jo yksi lapsista sai paniikkikohtauksen. Pojan hyperventiloidessa keuhkot vinkuen yritin olla purskahtamatta nauruun – olen niitä tyyppejä joita alkaa naurattamaan hautajaisissa tai muissa sopimattomissa ja hankalissa tilanteissa – ja ohjata asian kuin huomaamatta kevyempiin aiheisiin. Onnistuinkin siinä ja luovin jo turvallisemmille vesille, mutta sitten taas hätäpäissäni sotkeuduin Onkelin käsittelemään aiheeseen ”Oudot perheet”, joka sai saman pojan jälleen menemään epäkuntoon.

En voi tietenkään olla varma, että pojan kohtaukset johtuivat juuri käsittelemistäni aiheista, mutta sellainen vaikutelma tilanteesta kieltämättä jäi. Kenties hänellä oli aivan erityinen suhde avioeroon ja outoihin perheisiin.

Tapaus ikään kuin alleviivasi Onkelin kirjan kaltaisten rehellisten mutta empatiakykyisten pelinavausten tarpeellisuutta: lasta ei pidä kypsyttää tynnyrissä vaan – ohjatusti ja turvallisesti – antaa koetella tuntosarvillaan ihka oikeaa maailmaa. Välillä se voi tehdä kipeääkin, mutta sitä varten niitä polvia kolhitaan ja näppejä poltetaan hellalevyillä – niin kuvainnollisesti kuin konkreettisestikin – jotta opittaisiin ottamaan maailma vastaan sellaisena kuin se on. On hyvä oppia, että oman mukavuusalueen ulkopuolelle astuminen voi säikäyttää, mutta ei merkitse automaattisesti maailmanloppua. Kaiken lisäksi ne omat kriisit eivät ole välttämättä kovin ainutlaatuisia: joku muukin on kokenut perheen rikkoutumisen ja selvinnyt siitä. Eräs toinen lapsi kertoikin jo tottuneensa avioeroon, olevansa jo konkari niissä hommissa. Been there, done that! Tuttua kauraa!

Harmillista kyllä, Onkelin kirjan selitysyritysten kattama aihealue on kovin rajallinen. Työsarkaa riittäisi, jotta vähemmän valistuneet vanhemmat eivät jäisi yksin kasvatustehtävissään. Sitä vartenhan niitä kirjoja kirjoitetaan sekä lapsille että aikuisille, että voitaisiin tehdä tutkimusretkiä välittömimmän kokemusmaailmamme ulkopuolelle, oppia erilaisia totuuksia tai ainakin vaihtoehtoja vanhempien ja muiden auktoriteettien tuputtamille kyseenalaisille totuuksille. Kirjailija ei voi tuputtaa omia mallejaan itsestäänselvästi tai hän on huono kirjailija. Jokaisen itseään kunnioittavan kirjailijan tehtävä on avata uskottavasti vaihtoehtoisia maailmoja, ei rakentaa vankiloita ja pehmustettuja sellejä.

Yksi asia jonka ulottumattomissa nykylapset tuntuvat puupäisen autuaasti kelluvan nousi esiin esitellessäni lapsille Roald Dahlin Nilviöt-kirjaa. Kirjassa esitellään pariskunta: herra ja rouva Nilviö. Nuo kammottavat ihmisenkuvatukset ovat järkyttävän ilkeitä ja käyttävät kaiken aikansa toistensa rääkkäämiseen, minkä nyt kaljanjuonnilta ehtivät. Heidän toisilleen tekemänsä ilkeydet eivät kuitenkaan yllättäen herättäneetkään lapsissa sen kummempia tunteita lievän huvittuneisuuden lisäksi. Mikäs siinä, näkeehän noita toisiaan rääkkääviä, kaiken aikaa juopottelevia pariskuntia joka puolella oikeassakin elämässä!

Todellinen tyrmistyminen ja kiukustuminen seurasikin siitä, kun paljastin herra Nilviön pyydystävän lintuja suoraan pihapuunsa oksilta lintupiirakkaansa varten. Kuinka kamalaa ja ennenkuulumatonta!

Koululaisten reaktioista päätellen kukaan lasten vanhemmista ei sitten kai ollut kertonut lapsilleen mistä ne mäkkärin kananuggetit oikeastaan ovatkaan peräisin. Siinä olisi useammallekin taitavalle kirjailijalle tekemistä, että näin vakavan ja todellisuudesta vieraannuttavan kasvatuksen aiheuttama lobotomia saataisiin joskus vielä korjattua. Tämä on niitä aiheita, joiden äärellä myös aikuiset ihmiset käyttäytyvät täysin lapsellisesti, epäjohdonmukaisesti ja ristiriitaisesti, kärsien erilaisista paniikkikohtauksista kun karun ja julman todellisuuden peittävää verhoa liiaksi raotetaan.

Kun lihateollisuuteen liittyvään julmuuteen ja sen ympäristövahingollisuuteen sanallakaan erehtyy viittaamaan vaikka lapsia ei edes ole paikalla, ollaan silti pian jo työntämässä päätä pensaaseen ja tuttia suuhun: ”…ei meillä Suomessa… kuvat tiloilta photoshopattu… ei se Eveliina Lundqvist mitään ymmärrä… viherjihadistien propagandaa… proteiinintarve…”.

Tapaus työpaikallani Roald Dahlin kirjan tapahtumia käsitellessä nosti esiin kuluttajan vieraantumisen ruoantuotannosta. Jos lapselle voi opettaa vaikka mitä karuja totuuksia elämästä avoimesti – kuten sen että ihan aina ei oikeasti kannata kääntää toista poskea – mutta ei sitä mistä ruoka lautaselle tulee, niin kannattaisikohan meidän aikuistenkin pysähtyä ja miettiä omaa suhdettamme lihateollisuuteen ja moniin muihin vaikeisiin kysymyksiin?

Mainokset

Tietoja jussinevalainen2013

Yhteiskunta, otan sen henkilökohtaisesti. Henkilökohtainen, syytän siitä yhteiskuntaa.
Kategoria(t): Uncategorized Avainsana(t): , , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s