Muurahaisenkevyttä tieteiskirjallisuutta

Kaipasin kesääni kepeää fiktiivistä lukemista ja palasin samalla erään lempikirjallisuudenlajini – tässä tapauksessa tieteiskirjallisuuden – pariin. Lukemani teos on jo pitkään huudellut minulle kirjaston hyllyltä käsin – sekä mielikuvitustani kutkuttavan kansikuvansa että nimensä voimin. Lukemani kirjan nimi on Muurahaiset  ja sen on kirjoittanut Bernard Werber.

Tunnen ihmisiä jotka eivät lue fiktiivistä kirjallisuutta. Sellainen ihminen katsoo kieroon kirjallisuutta, joka perustuu keksittyihin maailmoihin, olentoihin sekä asioiden tiloihin. Moni lukee kyllä fiktiivistä kaunokirjallisuutta, mutta ei mitään ”höpöhöpöä”, vaan realismia; sellaista kirjallisuutta jonka tapahtumat olisivat periaatteessa mahdollisia tuntemassamme arkitodellisuudessa. 

Sellaiselta ihmiseltä tuntuu joskus unohtuvan, että keksityn henkilöhahmon ajatukset ja teot ovat aivan yhtä keksittyjä, olivat ne sitten tuntemamme kaltaisen ihmisen tai jonkin oudon eliölajin tai jopa elävän kuolleen kuviteltuja ajatuksia ja tekoja. Yhtä kaikki kirjailija vetää ne hatustaan, kokemukseensa ja tietämykseensä enemmän tai vähemmän perustaen. Eivätkä muistelmatkaan pääse karkuun todellisuuden konstruktiivista luonnetta: muistelija muokkaa aktiivisesti muistikuviaan, värittää ja jättää sanomatta asioita.

En ole onnistunut kovin hyvin perustelemaan kenellekään mitä järkeä on lukea saati kirjoittaa täysin tuulesta temmatun tuntuisista maailmoista tai oudoista olennoista sekä niiden oudoista motiiveista. Nyt aion kuitenkin yrittää tuoda muutaman näkökulman esille: miksi spekulatiivinen fiktio puolustaa kirjallisuudenlajina paikkaansa?

Bernard Werberin Muurahaiset kuvaa suurimman osan ajasta muurahaisten toimintaa ja niiden yhteisön toimintaa. En ole perehtynyt muurahaisiin tieteellisessä mielessä, mutta tämän kirjan luettuani todella aion. En usko että kukaan kirjan lukenut enää tarkastelee pienen muurahaisen toimia niin kuin ennen.

Werber on tieteistoimittaja joka on tutkinut muurahaisia. Hän vetelee paljon kaneja hatusta Muurahaiset-romaanissaan, sillä muurahaiset kuvataan teoksessa älykkäänä lajina. Tämä kuvitelma tekee teoksesta fantasiaa, mutta saa myös lukijan pohtimaan sitä, kuinka mielenkiintoisia murkut ovat jo pelkästään todellisiltakin biologisilta lajiominaisuuksiltaan. Inhimillistäminen on pelkkä tehokeino, kirsikka kakussa.

Juuri tämä onkin upeaa tieteiskirjallisuudessa: se herättää tiedonjanon, se saa huomaamaan asioita joihin ei arjessaan muuten kiinnittäisi huomiota. Se tarjoaa täysin uuden perspektiivin.

Werber avaa teoksessaan yhden kuvitteellisen ikkunan, josta voimme tarkastella universumimme mahdollisuuksia, aivan kuten joku toinen kirjailija voi avata meille ikkunan sodan keskellä kärsivän lapsen tai avaruusasemalle hylätyn astronautin pään sisälle.

Tieteiskirjallisuus on kulkuväline jolla pääsemme meille muuten saavuttamattomiin maailmoihin. Tieteiskirjallisuus on koelaboratorio, työkalu, jota käyttämällä taitava ajattelija ja kirjoittaja voi kertoa jotakin uutta myös meistä itsestämme; siis ihmisyydestä.

Ennen kaikkea tieteiskirjallisuus – kuten oikeastaan kaikki muukin kaunokirjallisuus – on peili jonka avulla voimme tarkastella itseämme ja maailmaamme tuoreesta näkökulmasta. Usein nimenomaan tieteiskirjallisuus perustuu myös jollain tasolla tieteen tuottamaan tietoon. Se tekee siitä ainakin minulle kiehtovampaa kuin joistakin kaikin puolin keksityistä teemoista, kuten lohikäärmeistä ja yksisarvisista tai hyväsydämisistä aatelisista. On niilläkin tietysti paikkansa kirjallisuudessa, ne vain peilaavat erilaisia näköaloja.

Muistan aina kuinka nuorempana välttelin Ray Bradburyn novellikokoelmaa Marsin aikakirjat sen nimen takia. En ollut tutustunut Bradburyyn aiemmin, joten luulin kokoelman sisältävän tylsää planeetta Marsin pinnalle sijoitettua s(e)ik(k)ailukirjallisuutta, laserpyssyjä, prinsessoja ja sen sellaista. Olin onneksi väärässä. Teoksessa maasta Marsiin matkaavat retkikunnat ovat vain väline paljon mielenkiintoisemmille pohdinnoille ja näkökulmille. Teoksessa uppoudutaan syvälle ihmispsykologiaan ja filosofisiin kysymyksiin. Ei pidä unohtaa myöskään sitä, että kirja on loistavaa viihdettä!

Bradburyn Marsin aikakirjat on loistava esimerkki tieteiskirjallisuudesta joka ei tavallaan koskaan vanhene, vaikka Marsia on jo koluttu ja todettu Bradburynkin luritelleen aivan omiaan tuon planeetan ominaisuuksista. Se on tietysti ollut selvää jo kirjan ilmestyessä. Bradburyn psykologiset ja filosofiset pointit eivät tunnu vanhenevan, vaikka Marsiin ei ihminen koskaan jalallaan astuisikaan.

Palaan kuitenkin vielä muurahaisiin. Muurahaiset ovat mielettömiä otuksia. Ne rakentavat uskomattomia käytäväverkostoja, ne viestivät toisilleen mieltä kiehtovilla tavoilla ja toimivat mielenkiintoisilla tavoilla yhteistyössä keskenään. Luulen että muurahaistutkijan työ on siisteintä mitä ihminen voi työkseen tehdä. Tämä innostus todella loistaa Werberin romaanin sivuilta.

Werberin Muurahaiset on ennen kaikkea fiktiivistä – kuitenkin tieteiskirjallisuuden tyylilajiin monelta osin sopivaa – fantasiaa. Werberin teoksessa muurahaiset ajattelevat (kaikesta muurahaismaisuudestaan sekä taustatietona käytetyistä biologisista faktoista huolimatta) monella tapaa kuin ihmiset. Se on väistämätöntä: kirjan kieli sitoo meidät ihmisyyteen. Ihminen ei voi muurahaiseksi muuttua. Kirjan lukija on aina ihminen. Jos kirja olisi kirjoitettu muurahaisille, se perustuisi kirjainten sijaan varmaankin johonkin tuntosarvilla aistittavaan ja muurahaisen hermostolla ymmärrettävään viestintämuotoon. (Helvetti! Kirjoitinko tosiaan viimeisen lauseen ihan vakavissani!?)

Saatan tästedes hätääntyä jos näen lapsen kärventämässä auringonpaisteessa muurahaista suurennuslasilla. Taidan jatkossa miettiä entistä tarkemmin millä tavoin siirrän ulos kellariimme pesää rakentavat muurahaiset hiekkakasoineen, pois asuintaloamme valtaamasta.

Kunpa joku tuotantoeläimien käyttäytymistä tutkinut kirjoittaisi yhtä upean ja maailmaansa upottavan teoksen tuotantoeläinten maailmasta kuin mihin Werber on venynyt muurahaisten kohdalla. Luulen että sellaisen kirjan lukijat lakkaisivat väistämättä syömästä lihaa.

Tieteiskirjallisuus auttaa meitä ymmärtämään sellaista mitä emme voi ehkä luonnontieteellisesti koskaan ymmärtää. Muotoilen sittenkin uudelleen: tieteiskirjallisuus auttaa meitä tuntemaan. Tieteiskirjallisuus voi ainakin antaa meille käsityksen siitä, mitä toisen lajin edustaja saattaa tuntea ja kokea. Kirjallisuuden keinoin me voimme olla hetken eläimiä, tai avaruusolentoja, tai sienirihmastoja.

Siitä näkökulmasta – fiktion kautta – näemme kenties itsemme ja koko ihmiskunnan lopultakin oikeassa valossa.

Mainokset

Tietoja jussinevalainen2013

Yhteiskunta, otan sen henkilökohtaisesti. Henkilökohtainen, syytän siitä yhteiskuntaa.
Kategoria(t): Uncategorized. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s