Metatekstuaalista häirintää

Olen kärsinyt blogini suhteen viime aikoina keskivaikeasta kirjoittajan blokista. Kyse ei ole ollut siitä, etteikö tekstiä syntyisi joka välissä, kun vain ehdin jumittavan läppärini ääreen, josta kirjain a:kin on kulunut aktiivisen nakuttamisen seurauksena näkymättömiin. Mikään viime aikoina syntynyt teksti ei vain tunnu istuvan juuri tähän blogiin. Olen sillä välin kirjoittanut kiertueraporttia, modernisoitua Lovecraft-pastissia, kauhuromaania ja novelleja sekä pinoittain runoja.

 

Eräs tärkeimmistä antamistani kriteereistä juuri tämän blogin teksteille on, että niissä on jotain henkilökohtaista, joka olisi kuitenkin yhdistettävissä laajempaankin yhteiskunnalliseen kontekstiin, edes huteraa aasinsiltaa pitkin jurrissa horjahdellen. En tiedä miten olen tässä onnistunut aiempien tekstieni kohdalla, mutta viimeisimmät yritelmät ovat hirttäneet kiinni jo ensimmäisten kappaleiden kohdalla. Viimeistään lukiessani niitä kokeeksi rakkaalle avovaimolleni – joka on paras kriitikkoni minkä hyvänsä suhteen – on puhekin alkanut pian sammaltaa ja olen itse keskeyttänyt ja todennut: ”Hohhoijjaa, vittu mitä tympeää paskaa!”.

 

Rakkaanikin myönsi, että nyt olen sortunut vain piikittelemään ja olemaan inhottava.

 

Yksi aiheista lähti liikkeelle siitä, että kerroin lapsilaumoista, jotka säntäilivät eräänä päivänä työpaikalleni puoluetunnuksin koristellut heliumpallot mukanaan. Niillä ne sitten leikkivät vetäen heliumia henkeensä ja kimittäen Tiku & Taku -äänillään. Hetken päästä pallot olivat joko työpaikkani katossa tai sitten riekaleina pihalla.

 

Pohdiskelin tekstissä mitä järkeä on oikeastaan jakaa ilmapalloja puoluepoliittisessa yhteydessä? Lapset eivät voi äänestää ja aikuisten toivoisi valitsevan puolueensa ja ehdokkaansa järkiperustein eikä lapsellisiin tunteisiinsa taikka äidinvaistoihinsa nojaten. Pohdin minkälainen rinnuksilleen sinappia kuolaava idiootti äänestää sen perusteella, minkä puolueen kojulla on ollut paremmat namuset tarjolla ja värikkäimmät ilmapallot lapsille. Sehän on namusetäpoliitiikkaa.

 

Tässä vaiheessa tekstissä oli vielä pieni toivonkipinä kytemässä: jutusta olisi ehkä saanut vielä samanaikaisesti hauskan ja oivaltavan. Joku lahjakas stand up -koomikko voisi perustaa yhden ohjelmanumeronsa näille lähtökohdille ja saada yleisönsä nauramaan, mutta samalla ehkä jopa pohtimaan vakavissaan puoluepolitiikan ja äänestämisen älyllistä tylsyyttä.

 

Lisäsin tekstiin vielä analogian lisääntymisen ja äänestämisen välille: molemmat ovat helppoja – mutta samalla joskus melko yhdentekeviä – toteuttaa ja molempien kohdalla yhteiskunta paapoo, vaikka olisit tehnyt selvän virhearvion. Humoristinen, mutta ilkeämielinen vertaus koski muiden verorahoilla paskat puntissa kylillä viipottavaa, sammakoita suustaan laukovaa perussuomalaista poliitikkoa, joka rinnastuu kätevästi ihan tavallisiin, huonosti kasvatettuihin ja päähänpotkittuihin, puolittain heitteille jätettyihin lapsiin.

 

Mutta sitten menin metsään: humoristisesti kantaaottavan tekstin siemenestä kasvoi ilkeä piikkipensas, johon sotkeuduin ja jäin makaamaan haavaisena ja luovuttaneena, haukkumaan väärää puskaa. Päädyin sokkona sohimaan ampiaispesään, haukkumaan erilaisia ihmisryhmiä. Haukuin perheelliset lapsineen, kehnot kasvattajat, yli-innokkaat lisääntyjät, äänestäjät, puoluepoliitikot sekä koko ympäristölle sekä ihmis- ja eläinkunnan hyvinvoinnille haitallisen elintapamme ja kulttuurimme .

 

Yritin kirjoittaa myös toisesta lempiaiheestani: keltaisista roskalehdistä. Tässäkin alkupisteenä oli tavallaan ihan veikeä näkökulma, joka syntyi siitä kun kolean kesäsään ”yllätettyä”, keltainen lehdistö uutisoi isoin lööpein aseistautuneena: ”Nyt on muuten paska kesäsää.”

 

Mutta tätä huomiota pidemmälle en pötkinyt. Roskalehtien uutisoinnin irvikuvamaisuus lienee jokaiselle järjelliselle ihmiselle niin itsestään selvää, että siitä on ehkä turha kirjoittaa.

 

Lopulta päädyin tähän juuri tällä hetkellä lukemaasi metatekstiin. Tästä ei ollut tarkoitus tulla puolustus, jonka turvin haukun itseni ennen kuin muut ehtivät. Tahdoin avata kirjoittamisen vaikeutta ja sitä mitä yritän ylipäätään näillä sekalaisilla blogiteksteilläni ajaa takaa. Tahdoin myös tuoda esiin sen, että vaikka pelleilen teksteissäni, otan silti monet kirjoittamani asiat vakavasti.

 

Tahtoisin näissä horinoissani tuoda yhteiskunnallisiin kysymyksiin näkökulman puoluepolitiikan ulkopuolelta, jostakin yhteiskunnallisen keskustelun rivien välistä, omasta henkilökohtaisesta elämästäni käsin tarkasteltuna. Jos piikittelen ja halvennan joitakin tahoja, tahtoisin tehdä sen sarkasmia taitavasti käyttäen ja tyylillä, itsekriittisesti sekä ymmärtäen, en loukatakseni tai lytätäkseni jotakin toista, omista mielipiteistäni eroavaa näkemystä. Tässä maailmassa täytyy olla tilaa erilaisille näkemyksille ja ennen kaikkea avoimelle keskustelulle.

Mainokset

Tietoja jussinevalainen2013

Yhteiskunta, otan sen henkilökohtaisesti. Henkilökohtainen, syytän siitä yhteiskuntaa.
Kategoria(t): Uncategorized Avainsana(t): , , , , , , , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s