Drowning hipsters in the mainstream

Luulin nuorempana olevani kovin sosiaalinen, viihtyväni erilaisissa porukoissa. Omasin idealistisen kuvan ihmisistä ja heidän tarkoitusperistään. Tahdoin yhteisöllisyyttä. Jokin kuitenkin kalvoi. Jouduin usein pettymään, usein minuun petyttiin.

 

Täysi-ikäistyttyäni asuin ensin kaupungissa, sitten mökkikommuunissa moottoriteiden risteyksen tuntumassa, sitten kerrostaloalueella. Nyt olen asunut vuosia vuokralla rintamamiestalossa, kauempana keskustoista tai kapakasta.

 

Ihmisjoukkioista ammentamani merkityksentunne katosi, tilalle astui inho laumasieluisuutta ja kaikenlaista ryhmäytymistä, heimoutumista kohtaan. Lempipeilini oli särkynyt.

 

Jotkut ystävät pitävät asuinpaikkaani maaseutuna. Maalle minä haluaisinkin muuttaa. Haluaisin muuttaa keskelle metsää, villiin luontoon, pieneen kylään. Sinnekin tahtoisin tietysti valikoida asukkaat itse. Pelkään että kun vihdoin pääsen maaseudulle tai luonnon keskelle, sitä ei enää ole olemassakaan, ihmiset ovat sen jo kansoittaneet, pilanneet ja saastuttaneet. Toivottavasti näin ei ole.

 

Tahtoisin kauas väkijoukoista, niiden myrkyttävästä ummehtuneisuudesta. Ihminen on parhaimmillaan yksin tai pienessä porukassa. Kenties väkijoukkoihin pakkaantuu liikaa patoutunutta vihaa yhdellä kertaa. Tai sitten joukossa tyhmyys tiivistyy, kondensoituu verenmakuiseksi kilpailuksi huomiosta. Naamiot ja roolit vahvistuvat, pakkaudutaan tekopirteään, maaniseen kuoreen ja uskotellaan itselle, että ihmispetojen keskellä ei ahdista.

 

Jotkut tahtovat asua kaupungeissa, keskustassa tai jollakin trendikkäällä alueella; ”siellä missä tapahtuu”. Minun mielestäni etenkin tavallisessa suomalaisessa kaupungissa on päinvastoin jotakin pysähtynyttä, kaavamaista ja teennäistä. Ei siellä mitään tapahdu, paitsi samaa mitä huonomaineisten lähiöiden nuhjuisissa asunnoissa, joissa riidat jatkuvat rappukäytävään.

 

On joitakin kaupunkeja joista pidän pienissä annoksissa, esimerkiksi Berliini tai Hampuri.

 

Suomalaiset kaupungit ovat kummallisia. Moni tuntee toisensa jotakin kautta, mutta silti leikitään ties mitä kummaa roolia: vaikka julkkista tai muuten vaan siistiä tyyppiä. Ihan kuin oma paska haisisi vähemmän kuin toisen kunhan tarpeeksi yrittää.

 

Kaupungin keskustassa et ole mitään ellei sinulla ole ostovoimaa. Ei ole juurikaan paikkoja joissa liikkua ilman, että olet jonkun tiellä, hämmästeltävänä, arvioitavana tai inhoamana, paitsi jos rahat ja kiinnostus riittävät kallisiin ravintoloihin, kahviloihin tai muihin trendikkäisiin ajantappopaikkoihin sekä tietysti asian- ja ajanmukaiseen asustukseen. Sitten olet asiakas, edes jonkinlainen ihminen.

 

Väkijoukossa yksinäinen on kaikkein eniten yksin. Yksilö on mitätön muurahainen suurennuslasin alla, jonka läpi taittuva valo ei mukavasti lämmitä vaan kärventää hengiltä.

 

Ihmiset pitävät todella kummallisia asioita tärkeinä. Olen tavannut tyyppejä, joiden mielestä asumisen kannalta on tärkeää, että mahdollisimman lähellä on kapakka ja ostoskeskus ja nimenomaan paljon ihmisiä bailaamassa. Niin minäkin joskus vielä ajattelin.

 

Sehän on sairasta! Miksi kukaan sellaista haluaisi? Jonkun sekopäälauman joka ilta rymyämään jurrissa ikkunan alle? Shoppailemasta tulevia ihmisiä törmäilemään kotipihaan ostoskasseineen, arvioimaan pukeutumistasi ja olemistasi, arvoasi. Ehkä se toimii jos olet kirjailija, runoilija tai jokin muu artisti: näet suoraan pedon suuhun, läpileikkauksen elämästä. Paskat! Se on myytti. Liika ihmismäärä tukkii aivot.

 

En nauti ihmisjoukossa juhlimisesta. Tulen hulluksi ja alan esittämään jotakin muuta kuin olen. Muut ihmiset tuntuvat pohjimmiltaan ilkeiltä. Utelevat asioita, korostavat itseään, koska ihmisjoukoissa pitää kilpailla, erottua, olla jotakin.

 

Kaikenlainen ostaminen on hirveää. Jotkut rentoutuvat shoppailemalla. Ahdistun kaupoissa, koska en oikeastaan edes halua mitään ja jokainen tekemäni ostos aiheuttaa tuskaa, koska rahat loppuvat ja kotiin kertyy turhaa roinaa, jonka tuottaminen on usein aiheuttanut jollekin kärsimystä – tai sitten se tuottaa liikaa hyvää jollekin josta en pidä tai jota en tunne. En minä tarvitse juuri mitään, mitä hipsterikeskustojen kaupoissa myydään.

 

Kävin jokin aika sitten Kampissa. Kuljin kammottavan ostoskeskuksen läpi. Se on muuttunut entistä inhottavammaksi sitten viime vierailun. Heti sisään astuessa otsa kastui hiestä, ihmiset tuuppivat toisiaan ja käyttäytyivät sairaalloisesti. Joku yritti käydä käsiksi ja tehdä minulle manikyyriä. Se oli myymässä jotakin. Luuli että tottahan minä otan mitä vain kunhan on ilmaista – vaikka juurihoidon – ja jään sitten koukkuun kokemukseen, muutun maksavaksi asiakkaaksi, numeroksi.

 

Mielipuoliset irvistykset pukivat maalattuja naamoja, ihmiset eivät tehneet mitään, olivat hyödyttömiä ja epäterveitä, kuljeskelivat sinne tänne pakonomaisesti kuin häkkieläimet, tuhlaten rahaa ja aikaa aivan kuin nuo asiat olisivat arvottomia ja loputtomia. Söivät valmiissa pakkauksissa tyrkytettyä huonoa roskaa.

 

Joku putiikki oli erottuvinaan edellämainitusta roskaruokakuviosta, möi superfoodia, superhinnoilla. Sellaisesta tulisi takuulla superripuli. Juuri tuo on niin nykyaikaisen kaupunkilaista: mikään sinänsä hyvä ei tunnu miltään ellei sille anneta kunnolla hintaa ja mainita nimeksi superia, hyperiä tai ekoa tai jotakin muuta ylikorostettua potaskaa. Eihän metsän puolukat ja sienet mihinkään riitä, niitä ei pääse hakemaan ratikalla paljain jaloin. Pitää olla pakurikääpää tai Goji-marjoja ja miljoona vuotta vanhaa suolaa joltakin eksoottisen kuuloiselta aavikolta. Kaupan myyjän naamalta pystyi skannaamaan totuuden: ”Ei tässä mikään auta, loppu tulee kuitenkin.”

 

Nuoriso maleksi päämäärättä ostoskeskuksessa. Kävi sääliksi. He näyttivät joko ahdistuneilta ja kyllästyneiltä tai sitten ylikorostetun itsevarmoilta, aivan kuin muotinäytöksessä. Jollakin nuorisopunkkarilla luki selässä DIY (do it yourself). Täällä sekin käsite tuntui hyödyttömältä ja teennäiseltä. Kaukana ihmisistä ja trendikkäistä kaupoista tehdään kaiken aikaa itse – jopa ilman intternettiä – eikä vouhoteta asiasta jonakin poliittisena erinomaisuutena, ei myydä pullonkorkeista väkerrettyä korua design-tuotteena. Kaikenlaista vaihtokauppaakin käydään, ilman että asia nimetään poliittiseksi ismiksi ja siitä kirjoitetaan pamfletteja tai blogitekstejä.

 

Kenties se on kasvamista, ettei enää kiinnosta mitä ihmisjoukot ajattelevat. Vain läheisillä on väliä. Tai tottakai ihmisten ajattelu kiinnostaa, en kai muuten kirjoittaisi julkista tekstiä. Mutta jokin on silti muuttunut, pakon tuntu kadonnut. En tahdo todistaa tai julistaa mitään; en näyttäytyä ”ihmisten ilmoilla”.

 

Luonto on tärkeää. Hengitän vapaammin metsässä ja rauhoitun. Nelijalkaisten kanssa on hyvä olla. Ne eivät kaiken aikaa juoni tai myy jotakin, niillä on selkeät kuviot. Oikeastaan useampijalkaiset hämähäkit ja tuhatjalkaisetkin ovat kivempia kuin ihmisjoukot, vaikka kyllähän nekin kävisivät hermoille jos tulisivat parvina silmille myymään jotakin paskaa. Toistaiseksi ihmisen lisäksi muut eläimet eivät ole sellaiseen pystyneet, onneksi.

Mainokset

Tietoja jussinevalainen2013

Yhteiskunta, otan sen henkilökohtaisesti. Henkilökohtainen, syytän siitä yhteiskuntaa.
Kategoria(t): Uncategorized Avainsana(t): , , , , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s