Lyhytjalkaisen viinapirun juoksukilpailu

Kuuntelin aikanaan bussissa erään alkoholin käyttöön vankemmin vihkiytyneen, kenties keski-ikäisen herrasmiehen tilitystä kanssamatkustajalleen. Jutut olivat muutenkin melko filosofisia, mutta erityisesti mieleeni jäi miehen toteamus, että hänestä olisi aivan varmasti tullut nuorena maailmanmestaruustason juoksija. Vaan toisin kävi, koska hänellä sattui olemaan liian lyhyet jalat. Täts it! Game over! Ei muuta kuin elämä risaiseksi. Juokseminen muuten kuin kapakan kautta jäi siihen pisteeseen.

 

Minäkin olen rampauttanut itseäni sopivissa tilanteissa erilaisilla keksityillä rajoitteilla. Se on selvää! Minähän syytän yhteiskuntajärjestelmää, alkoholismia, huonoja geenejä, kokoomusta ja kehnoa kasvatusta lähes jokaisesta kunnon vastoinkäymisestä. Vain kaksi tai kolme noista on kohdallani oikeasti hyvinvoinnin tiellä (ei kuulu tämän tekstin aihepiiriin joten joudutte arvaamaan mitkä).

 

Olin alkoholisti monta vuotta. Kyllä, ei sitä käy kiertäminen, vaikka kuinka vääntäisi. Hoidin duunit ”kunnialla”, niin kuin joka ikinen muukin suomalainen alkoholisti ainakin omien puheidensa perusteella. En eronnut keskiverrosta suomalaisesta varmaan paljon siinäkään, että olin joka ilta kännissä. Siis keskimäärin joka ilta, monta vuotta, joista pelkästään yhden vajaan olin virallisesti viraton.

 

Olin myös monta aamua ja päivää kännissä. Muistelen osaa näistä ajoista lämmöllä ja osana kasvavan kiukkua, uhmaa ja kapinaa. Mutta suurin osa tuosta ajasta muistuttaa nyt hiiltynyttä pizzaa, jonka löytää krapulaisena lattialta herättyään uunista (tai krapulassa uunista herättyään lattialta) ja tajuaa pelkällä juopon tuurilla välttäneensä tuskallisen liekkikuoleman. Hikikarpalot kihoavat otsalle välittömästi, kun tarkemmin muistelee parikymppisen meikäläisen touhuja.

 

Muutama vuosi sitten vähensin ensin sattuneista syistä juomistani vähän kerrallaan ja sitten korkki jäi kiinni puoleksi vuodeksi kokonaan. Sen jälkeen se on aukeillut hallitusti ja harvemmin. Kaksi saunaolutta ei enää väistämättä johda ennen aikojaan tyhjentyneeseen kaljalaatikkoon ja kapakkareissuun. Silti rakastan olutta. Koputan puuta etten ylpisty ja lankea takaisin samaan vanhaan. En usko, sillä nyt on jo kertynyt liikaa menetettävää. Alkoholin jättämä mustelmainen aukko on täyttynyt toteutuneilla unelmilla.

 

Kapakoissa jauhetaan päivät pitkät siitä, mitä kaikkea tekisi jos olisi tarpeeksi rahaa eikä olisi kaiken aikaa kännissä. Kapakoissa keksitään hienoja ideoita, jotka valuvat suoraan samoista kurkuista alas, mistä ne tähän maailmaan putkahtivatkin. Toteutus vain unohtuu ja krapulassa eilisen ideat ovat eilisen tähteitä ja lompakko tyhjä kuin Jeesuksen hauta pääsiäisaamuna.

 

En voi yleistää. Alkoholi oli kenties minun suurin kompastuskiveni, mutta toisille ei välttämättä se perimmäinen ongelma. Jotkut varmaan pärjäävät alkoholin kanssa ihan hyvin, vaikka enemmän sitä käyttäisivätkin. Minulle alkoholi oli syy ja ratkaisu joka ikiseen ongelmaani.

 

En toki epäile tämän tekstin alussa mainitun miehen tarinaa, kyllä ne jalat olivat ainakin yhtä lyhyet kuin omani. Kenties tällaisilla ei tehtäisi ennätyksiä pitkäjalkaisten maailmassa. Myös miehen pinna oli kovin lyhyt, kun kanssamatkustaja ei jaksanutkaan kuunnella tarinoita nuoresta juoksijalupauksesta.

 

Kesti pitkään tajuta, että se humalaisen maaninen minä, saati sitten se seuraavan päivän krapulainen, pelokas ihmisraunio eivät olleet aitoa minua. Elin ääripäiden elämää. Kaikki oli joko täydellistä tai täyttä paskaa. Aito minä rimpuili puun ja kuoren välissä. Äärimmäisyyksien mentaliteetilla on turha juosta, ellei ole maailmanmestari ilman harjoitustakin.

 

Pelkäsin esimerkiksi monta vuotta autolla ajamista, enkä yhtään ihmettele, sillä päädyin syystä taikka toisesta satunnaisille rattikeikoille aina krapulassa ja sitä myöten huolestuttaviin liikennetilanteisiin. Jäätyilin liikenteessä, ajoin melkein kaidetta päin kiihdytyskaistalla ja kerran ihmeteltiin aseistettua vartijaa jonkin puolalaisen ydinvoimalan – tai muun jylhän paikallisen laitoksen – pihalla.

 

Syntyi valtava, epärationaalinen kammo autoiluun. Se kammo seuraa osin vieläkin. Kun ensimmäistä kertaa nyt kiihdytin auton edes yli kuudenkympin vauhtiin, luulin että saan jonkin kohtauksen, pyörryn ja kaikki kuolevat.

 

Mutta sitten muistin, että en ole krapulassa ja olen huolehtinut kunnostani, hallitsen tilanteen. Rakkaani onneksi rauhoitteli vieressä ja antoi uskoa itseen sekä syytä olla romuttamatta autoa matkustajineen. Useampien kymmenien ajettujen kilometrien jälkeen autoilu alkaa tuntumaan melko hyvältä. Luotan paremmin itseeni.

 

En myöskään saanut yhtäkään ajatusta paperille silloin kun ryyppäsin, vaikka kapakassa jaksoin filosofoida ja jauhaa kirjallisuudesta. Pelkäsin, että kaikki ajatukseni olisivat pelkkää paskaa, kun näkisin ne tekstinä.

 

Pelko, se rampauttaa. Jos pelkää itse pelkoa niin paljon, ettei edes yritä, on se kuin ottaisi krapulasairaslomaa omasta elämästään.

 

Minä en tahdo olla kuin tuo mies liian lyhyine juoksijanjalkoineen. Minun ei tarvitse myöskään olla paras. Tärkeintä on uskaltaa elää ja jättää pelko lähtöviivalle ruikuttamaan.

Mainokset

Tietoja jussinevalainen2013

Yhteiskunta, otan sen henkilökohtaisesti. Henkilökohtainen, syytän siitä yhteiskuntaa.
Kategoria(t): Uncategorized Avainsana(t): , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s