Klassikkoja vuosilta 1995

Olen pohjimmiltani 1990-luvun kasvatti. Silloin tapahtui lähes kaikki olennainen, joka tulisi muokkaamaan nykyisen itseni. Nostalgisoin 1990-lukua, vaikka koin rutosti paskamaisia aikoja silloin, teinivuosinani.

On vaikea kuvailla sitä riemua ja kotiinpaluun tunnetta, mikä seurasi siitä kun löysin muutamia vuosia sitten hengenheimolaisia, jotka jakavat erääseen 1990-luvun ilmiöön liittyvät tunteet kanssani: Suomen Skeittipunk ry perustettiin. Olisimme aivan hyvin voineet perustaa sen jo vaikkapa vuonna 1995 jos olisimme kaikki tunteneet toisemme jo tuolloin. Toistaalta olemme tajunneet olevamme orpoja tässä maailmassa vasta niin kovin myöhään.

1990-luvun lopulla jonkin kauniin muuttuminen ja kuoleminen oli jo aistittavissa. Viimeiset syksyn lehdet putoilivat 1990-luvun skeittipunkin hautakummulle varmaan jossakin Blink 182:n menestyslevyn Enema of the Staten julkaisun hujakoilla. Uusi sukupolvi oli ottanut omakseen sen mitä viisaat ja rehelliset 1990-luvun alun skeittipunkjumalat olivat korviamme hivelemään sekä sydämiämme rytmittämään luoneet. Sitten siitä oli äkkiä tehty tunteetonta, kaupallista, pikaruokamaista hupailubiletavaraa, joka tietysti möi kuin valkaistu, pehmustettu vessapaperi.

Myös monet alkuperäiset skeittipunkyhtyeet jotenkin väsyivät, hidastuivat ja menettivät jotakin siitä taiasta, joka oli ominaista 1990-luvun alkupuolen tuotannolle.

Suurinpiirtein mikään 2000-luvulla luotu – missä on taustalla 1990-luvun skeittipunkin vaikutteet – ei pääse lähellekään sitä fiilistä mihin Nofx ylsi Punk In Drublic -levyllään nopean ja melodisen punkin formaatissa. Myös pop-punk hävitti jotakin, vai onko joku todella sitä mieltä, että Green Day olisi jotenkin ”kasvanut” yhtyeenä sitten loistavan pop-punk albuminsa Dookien? Jos valahtaneet meikit ja teiniangsti ovat eteenpäin menemistä, niin minä jään mielelläni asemalle.

Minne katosi se uskomaton draivi ja hypernopea tempo, jolla Lagwagon tykitti mielettömällä taidolla päällemme koko inhimillisen, koettavissa olevan tunneskaalan? En tiedä montakaan levyä, jotka olisivat yhtä täyteen pakattuna aitoa tunnetta, kuin Lagwagonin kolme kovaa ensimmäistä: Duh, Trashed ja Hoss. Jokaisella näistä rumpali paiskoo mielettömällä tarkkuudella uskomatonta rumputulta, samalla kun Joey Capen melodisesti laulamat rehellisen älykkäät sanoitukset saavat aivokuolleenkin ajatukset kukkimaan. Nuo lyriikat kasvattivat nuoressa meikäläisessä – väkivaltaisessa ja viinaan menevässä – jotakin minkä varaan myöhemmin voisi pahoinakin hetkinä rakentaa, ei pelkästään rikkoa ja tuhota. Mikään ei silloin Lagwagonissa ollut alleviivattua tai keinotekoista. Sanoitukset ovat rehellisiä kuin kaurapuuro.

Minua vanhemmat punkkarit tapasivat halveksua 1990-luvun skeittipunkkia. Monet konkarit eivät ymmärtäneet, kuinka saatoin olla niin rakastunut tuohon nimenomaiseen genreen. He eivät nähneet muuta kuin skeittipunkin sen aikaisen valtavirtasuosion, valtamedian heijastaman pinnan. He eivät kuulleet koko hommassa muuta kuin imelimmät melodiat tai puhtaat ja selkeät soundit ja amerikkalaisuuden, joka toki on vahvasti tässä genressä läsnä.

Kyllä sitä Ruotsissakin osattiin, mistä todistavat monien joukossa yhtyeet kuten Satanic Surfers, No Fun At All tai Millencolin. Suomen oma skeittipunk jäi vähäiseksi. En saa mieleeni juuri muita kuin Freak-Edin, No Wayn ja Epidemicin.

Suurin osa tuon ajan bändeistä teki omaa juttuaan, nousivat kellareista hetkeksi esiin buumin myötä ja jatkoivat suosion laantuessa oman juttunsa tekemistä tai kuolivat pois, ehkä osin juuri genren liiallisesta pintasuosiosta ja väärinymmärtämisestä aiheutuneen bulimian johdosta. Vahva DIY-mentaliteetti oli mukana ja tekijöillä oli asenteessaan tiettyä tinkimättömyyttä. Eivät ne yhtyeet olleet hakemassa mitään maailmanmenestystä ja mammonaa sen enempää tai vähempää kuin kukaan muukaan rehellinen musiikin tekijä – ei meistä kaikki sitäkään vastusta, että musasta tykättäisiin sankoin joukoin, kunhan se ei tapahdu vääristä syistä.

Esimerkiksi Nofx kieltäytyi tekemästä haastatteluja tai antamasta musiikkivideoita Music Televisionille koska inhosi kyseistä mediaa ja sitä mitä se edusti. Tästä ja monesta muusta epäkaupallisesta sekoilustaan huolimatta bändi menestyi. Itsensä voi myydä monella tapaa, joskus niinkin, että juuri kenellekään ei tule paha mieli ja rahaa menee vähemmän isojen poikien taskuun kuin tekijöille itselleen.

Kun suuri osa punkista oli jäänyt 1990-luvulla junnaamaan ja polkemaan pääosin melko kuluneita polkuja sekä toistelemaan kliseisiä fraaseja kapitalismin kaltaisten suurten abstraktien asioiden kurjuudesta, skeittipunk toi lyriikoillaan punkin perusasiat jälleen tavallisen, ahdistuneen ja turhautuneen lähiökersan ulottuville. 1990-luvulla punk ainakin Suomessa politisoitui paljolti musiikin kustannuksella. Esimerkiksi eläinoikeusteemojen vahva mukaan ottaminen oli tietysti hyvä asia, mutta samalla musiikista oli tullut pelkkä väline poliittisten agendojen ajamiseen ja biiseissä käsitellyt aiheet olivat välillä melko etäisiäkin tavallisen ihmisen arjesta.

Melodiantajullaan ja sanoitustensa arkisella näkökulmalla skeittipunkyhtyeet myös tekivät muuten nopeasti ja raivokkaastikin roiskitun, koukkuisen punkkinsa helposti lähestyttäväksi esimerkiksi minulle, Beatlesia ja Michael Jacksonia lapsuutensa ajan kuunnelleelle varhaisteinille.

En minä ymmärtänyt ismeistä tai politiikasta mitään. Olin tyhmä pentu, jota ei kiinnostanut koulussa mikään – paitsi tappeleminen tai nätit tytöt, jotka olisivat yhtä hyvin voineet majailla toisella planeetalla. Bändissä soittaminen kiinnosti myös. Minua kiinnosti sekin, miksi naapurilähiöön mennessä joutuu tappeluun, tai miksi vanhempien ja opettajien meille asettamat ihanteet ja elämäntavoitteet eivät tuntuneet yhtään miltään, varsinkaan omilta. Isojen miesten politiikka josta monet punk- ja hardcorebändit asiantuntevasti karjuivat oli vielä yhtä kaukainen asia kuin ensimmäinen seksikokemus kaltaiselleni finninaamaiselle, ahdistuneelle ja epäitsevarmalle kääpiölle. Tarinat siitä, kuinka ei huvita mennä suihkuun tai laiskottaa ja öykkärit vituttaa, osuivat lähemmäs omia fiiliksiä.

Kuuntelin toki jo tuolloin poliittisia, jotenkin aidompina pidettyjä punkbändejä ja kuuntelen vieläkin. Niilläkin oli paikkansa levyhyllyssäni sekä ajatusmaailmassani. Myös skeittipunk on täynnä älykkäitä yhteiskunnallisia sanoituksia, kuten myös vihaa vallitsevia asiaintiloja kohtaan. Muiden muassa Propagandhi on erikoistunut tällä saralla. Tiedän bändin vaikuttaneen ihmisten elämään: useampi kuin yksi tuttavani ryhtyi vegaaniksi tai ainakin vegetaristiksi tätä bändiä kuunneltuaan, minä muiden joukossa.

Mutta jokin skeittipunkin maanläheisessä tavassa suhtautua asioihin soittaa oikeita säveliä sisälläni. On tiettyä luovaa rehellisyyttä siinäkin, että yhtye ei esimerkiksi jonkin käsittämättömän punkpuritanismin johdosta vältä tekemästä loistavia popkoukkuja tiukan paahdon seassa, kun sellaisia kerran itse rakastaa ja osaa tuottaa. Kaikkein yhteiskuntavihamielisin, synkin ja poliittisin punk ei ehkäpä sopinut sellaiseen ahdistukseen, jota kurjassa elämässäni lapsena ja teini-ikäisenä tunsin. Siksi kai ne intialaisetkin tekevät ja katsovat niin hömppiä elokuvia: kun kaikki on paskaa, niin ei sitä aina tee mieli levittää gallerian valkoisille seinillekin ja kutsua taiteeksi.

Skeittipunk oli melankolista, poliittista, henkilökohtaista, surullista, kaunista, tunteellista, vihaista, melodista, nopeaa, energistä ja kaikenlaista muutakin jopa yhdellä ainoalla levyllä tai yhdessä ainoassa kappaleessa. Se oli parhaimmillaan täydellistä supermusiikkia!

Jossakin vaiheessa hukkasin skeittipunkin hetkeksi. Elin kai sitä vaihetta, kun tulee täysi-ikäiseksi ja luulee olevansa aikuinen. Aiemmin tärkeät asiat alkavat tuntua lapsellisilta. Moni loistava sarjakuva, levy ja kirja vaihtui rahaksi paikallisessa divarissa ja raha kaljatölkeiksi paikallisessa marketissa. Kuolin kai sisältä joksikin aikaa, koska en muista olleeni juurikaan selvinpäin vuosien varrella täysi-ikäistymiseni jälkeen tai kuunnelleeni yhtäkään minulle nyt niin kovin merkittävää 1990-luvun skeittipunklevyä moneen vuoteen. Yhdistän täysi-ikäistymisestäni alkaneen oman sisäisen välikuolemani 1990-luvun skeittipunkin hautajaisiin. Sen mukana meni jotakin mitä emme kenties koskaan saa takaisin.

Olen kuitenkin palannut rakkauteni pariin ja rytinällä. 1990-luvun klassikot pyörivät levylautasella yhtenään. Aion mennä katsomaan Satanic Surfersin Rodrigon uuden bändin Atlas Losing Gripin keikkaa. Tuossa bändissä voi vielä nykyaikana kuulla kaikuja skeittipunkin kulta-ajoista, vaikka ihan parhaimpaan ei yllettäisikään. Pääsin myös hiljattain katsomaan Pennywiseä vip-vieraana lavalta käsin ja kättelemään legendaarista Fletcher Draggea.

Skeittipunk ry:n olemassaolo muistuttaa siitä, että en ole palannut tyhjään kotiin. Ruokakin on jo katettu kesämökin pöytään ja viinipullon korkki avattu. Viini on tietysti vuosikertaa 1995 ja taustalla soi Propagandhin How to Clean Everything tai Bad Religionin Recipe For Hate.

Mainokset

Tietoja jussinevalainen2013

Yhteiskunta, otan sen henkilökohtaisesti. Henkilökohtainen, syytän siitä yhteiskuntaa.
Kategoria(t): Uncategorized Avainsana(t): , , , , , , , , , , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s