Lavastettu murha

Olette ehkä nähneet elokuvan nimeltä Truman show. Siinä kuvataan ihmistä, jonka koko elämä syntymästä lähtien, läheisten kuolemia myöten on televisio-ohjelmaa, hänen itse siitä tietämättään. Äärimmäistä tosi-tv:tä siis. Lopulta päähenkilö pääsee hommasta jyvälle ja löytää meren takaa horisontista seinän, kulissin, ja hänelle valkenee lopullisesti lavastetun elämänsä luonne. Se on huikea hetki.

Tosielämässä illuusion murtuminen ja kulissien kaatuminen ei sen sijaan olekaan mikään sen kummempi mullistus, vaan aivan arkinen juttu; sitähän tapahtuu joka päivä. Ilmeisesti meidät ihmiset on varustettu niin hyvillä ja toimivilla defensseillä, että itselleen valehteleminen opitaan viimeistään samoihin aikoihin kuin puhuminen ja valheeseen on helppo palata vielä silloinkin, kun joku on jo paljastanut taikatempun. Usko-vauva on vahva eikä päästä faktoja mukaan leikkimään.

Selkeiden tosiasioiden ja vakavien moraalisten ristiriitojen sivuuttaminen onnistuu aivan mainiosti. Jotkut jopa viilettävät pysyvästi ohituskaistan puolella, näin välttäen hetkeksikään pysähtymästä katsomaan karttaa, että minne tässä ollaan oikeastaan menossa.

Yksi kaikkein arkisimmista kulisseistamme on erityisen tökerö tekele. Se on kuin trikkikuva vanhassa James Bondissa. Omituista on se, että silti emme nykyihmisen silmillämmekään tunnu sitä aivan selvästi näkevän. Törmäämme siihen ja satutamme nenämme yhä uudelleen, mutta kulissi horjuu, vaan ei kaadu. Harva katsoo sen taakse.

Tuo kulissi on lihateollisuus. Itsekin olen tämän kulissin kanssa ottanut pystypainia. Vielä muutama vuosi sitten uskottelin itselleni, että kananmunien syöminen on ihan ok, kunhan vetää ”vapaan” kanan munia.

Ristiriita tulee vastaan joka puolella. Tahtoisin vältellä kirjoittamasta liikaa aiheesta, mutta minkäs teet, kun lihatuotanto on päättänyt ryhtyä kiusaajakseni; eläinrakkaalla kasvissyöjällä ei nimittäin ole toivoakaan asiaa paeta. Se tungetaan raadonhajuisena nenän eteen joka päivä, joka käänteessä. Kasvissyöjää piikitellään, ihmetellään, kyseenalaistetaan, asetetaan moraalisiin testeihin: ”Oletkos nyt kuitenkaan niin kovin täydellinen, mikäs tuo nahkatakki sitten on!?”. Kaupassa on hankalaa, kun suurin osa tuotteista on kytköksissä lihateollisuuteen ja eläinten pahoinvointiin.

Luin juuri erään lempikirjailijani – Oliver Sacksin – teoksen ”Antropologi Marsissa”. Kirjan nimi viittaa yhteen kirjan kuvaamista henkilöistä: autistiin nimeltä Temple Grandin. Ja kuinka ollakaan, Temple on tunnettu nimenomaan siitä, että hän on suunnitellut läjäpäin nerokkaita rakenteellisia ratkaisuja erinäisiin lihatehtaisiin. Hän pyrkii ratkaisuihin, jotka parantaisivat lihakoneiden hyvinvointia ja vähentäisivät niiden kärsimystä.

Temple on autisti, eikä kykene normaaleihin ihmissuhteisiin ja kokemaan ihmisten kanssa sellaista tunnetta, jonka hän saavuttaakin yllättäen eläinten kanssa. Temple tekee Oliver Sacksin mukaan jopa jotakin hyvin epäautistimaista: hän itkee kun hätäänsä huutavalta lehmältä viedään sen lapsi. Hän ymmärtää eläimen kärsimyksen, vaikka ihmistunteet ovat hänelle oudompi käsite.

Temple Grandin kuitenkin toteaa, että eläinaktivistit tahtoisivat lopettaa eläintuotannon kokonaan ja että tämä on Templen mielestä turhan radikaalia. Hän ei pidä radikaaleista ihmisistä.

Hetkinen, ei helvetti sentään! Voiko juntimpaa argumenttia olla olemassakaan! Annan tämän Templelle kuitenkin anteeksi, onhan hän amerikkalainen ja kaiken lisäksi autisti. Sitä työtä mitä hän lihateollisuuden jatkumisen hyväksi tekee, en osaa aivan yhtä heppoisesti unohtaa.

Mutta minkä sortin autismi rajoittaa meitä muita jokapäiväisessä elämässämme? Onko mitään hyvää perustelua sille, että tuemme lihateollisuutta? Joka ikinen tietää sen olevan ristiriidassa lähes jokaisen mahdollisen yhteiskuntamme moraalisen periaatteen kanssa. Silti suurin osa jatkaa näyttelemistä ja esittää, ettei huomaa ympärillemme rakennettua kulissia, jonka pinnalle maalatut iloiset mainoslehmät ja -siat hymyilevät matkalla teuraaksi.

Joskus joku työvihollinen – on olemassa työkavereita ja sitten työvihollisia – saattaa pakottaa keskusteluun kasvissyönnistä. Välttelen aihetta, koska keskustelusta muodostuu usein jotenkin kiusallinen. Jostakin kumman syystä vannoutunut lihansyöjä päätyy tavalla tai toisella nöyryyttämään itseään ja esittämään autistia, joka pelkää kaikkea ”radikaalia” ja uskoo siihen, että ainakin suomalaista eläintä kohdellaan kaikesta huolimatta hyvin. Näinhän ei ole. Jos et usko, ota selvää. Lihatuotanto on kidutusta ja murhaamista. Aivan käsittämätöntä paskaa suoraan sanottuna! Siitä ei pääse yli eikä ympäri, kun perehtyy faktoihin. Mutta ihmiset eivät pidä faktoista, koska mainokset ovat kivempia, kun niissä on kivoja ääniä ja värikkäitä kuvia ja syyllisyys ei kuulu niiden kuvastoon. Leikitään yhdessä ja lyödään käsiä yhteen: pom, pom, pom, haus-ka luo-mu pos-su pomp-paa!

Huoli proteiininsaannistani, huoli soijan maahantuonnin ympäristövaikutuksista sekä kaikki muu potaska seuraa keskustelun edetessä, kunnes lihansyöjä ei enää väsyttävän epä-älyllisen mittelön jälkeen pääse yli eikä ympäri siitä, että lihateollisuuden tukeminen on ristiriidassa hänen oman moraalintajunsa kanssa, ellei kyseessä sitten ole psykopaatti tai muuten jollakin tapaa vajavainen yksilö.

Seuraavana päivänä työvihollinen on korjaillut, pystyttänyt ja maalannut horjuneet ja tärvellyt kulissinsa uudelleen. Hän tulee hiljaisena, aurinkolasit päässä töihin. Asiasta ei toivon mukaan puhuta, ja jos puhutaan, niin tunnelma on jotenkin uhkaava tai muuten painostava.

Mutta mikä lihasta tekee niin kovin tärkeää, että syyllisyydestä johtuva paha olo sivuutetaan ja jatketaan näennäisessä piittaamattomuuden tilassa? Proteiinia saa aivan hyvin muualtakin.* Liha ei ole mitenkään erityisen hyvää. En tiedä kuka teistä todella syö maustamatonta lihaa ja nauttii siitä, mutta itse maustan joka tapauksessa ruokani. Lihan maku on myytti. Liha itsessään vaatii että se valmistetaan jotenkin, aivan kuten kaikki kasvisperäinenkin ruoka. Hyvä ruoka tulee siitä, että se valmistetaan. Monet pähkinät, hedelmät, siemenet, kasvikset, juurekset ja marjat tosin maistuvat aika hyviltä ilman valmistamistakin.

Herkuttelu olisi missä hyvänsä tapauksessa kehno peruste kokonaisten eläinlajien haitalliselle pilalle jalostamiselle, vangitsemiselle, alistamiselle, kiduttamiselle ja surmaamiselle.

Temple Grandini pitää siis eläinaktivisteja turhan radikaaleina – jotenkin äärimmäisinä – koska he tahtoisivat lopettaa eläintuotannon kokonaan. Minä tahtoisin lopettaa eläintuotannon, koska se ei ole välttämätöntä ja on silti samanaikaisesti epäeettinen, haitallinen ja kaikin puolin epäilyttävän kyseenalainen ja käsittämättömän julmalla tavalla radikaali teollisuudenhaara.

En koe olevani radikaali tai millään tasolla äärimmäinen tässä asiassa. Jos joku pitää äärimmäisenä nautamaisen rauhallista, itsekseen keittiöfilosofoivaa heppua mussuttamassa papusalaattiaan taukotilan nurkassa tai lueskelemassa tuoteselosteita kaupan hyllyn ääressä, niin suosittelen jonkin itsepuolustuslajin harrastamista tai muuta itsevarmuutta kehittävää toimintaa.

Eniten hämmentää se, että vaikka jokainen meistä on varmasti törmännyt jo tässä asiassa siihen Truman Show’sta tuttuun meren takaiseen kulissihorisonttiin, niin palaamme aina takaisin lavalle näyttelemään. Kulissit kaatuvat kuitenkin välillä niskaan. Tällä kertaa törmäsin aihepiiriin lukiessani aivan toista aihepiiriä, Oliver Sacksia. Olen kiinnostunut aivotutkimuksesta ja erilaisista neurologisista häiriöistä ja juuri tuota aihepiiriä Sacks on erityisen taitavasti popularisoinut. Lihateollisuus pomppasi sieltäkin esille ja sen sisäpiirissä toimiva autistikin kokee kyseisen instituution epäeettiseksi ja karmeaksi.

En tahtoisi syyllistää, koska olen samassa veneessä muiden kanssa. Olen nimittäin tukenut lihataloutta pitkän aikaa, ennen kuin vasta hiljattain olen alkanut hapuilemaan jämäkämpää otetta kynäniskastani, eläinparkojen verestä liukkailla näpeillä. En tahdo myöskään keskustella asiasta työpaikan taukotilassa, koska siellä olen rauhoittumassa ja syömässä.

Sen sijaan että piinaat viherpiipertäjä-työtuttavaasi taukotilassa typerillä kysymyksillä tämän ruokailutottumuksista, kannattaa lukea vaikkapa Jonathan Safran Foerin teos ”Eläinten syömisestä” tai tutustua Anu Silfverbergin esseekokoelmaan nimeltä ”Luonto pakastimessa”, jonka ensimmäisessä osiossa on jo tuotu esiin oikeastaan paremmin kaikki olennainen vinksahtaneesta eläinsuhteestamme, kuin mitä ikinä näissä blogiteksteissäni osaisin ilmaista.

Kaikki ei onneksi ole niin kurjasti kuin miltä synkkinä hetkinä näyttää. Tämä on niitä harvoja asioita, joihin kuluttajan on suhteellisen helppo vaikuttaa suoraan kuin Chuck Norris. Pohjimmiltaan varmin tapa olla tukematta eläinrääkkäystä on olla tukematta eläintaloutta mitenkään, rahallisesti tai ideologisesti. Helppoa kuin lapsen teko. Kunhan homman tajuaa ja hyväksyy, voi löytää sen tökerön kulissin sieltä horisontista ja polttaa sen matalaksi.

untitled-1.jpg

Mainokset

Tietoja jussinevalainen2013

Yhteiskunta, otan sen henkilökohtaisesti. Henkilökohtainen, syytän siitä yhteiskuntaa.
Kategoria(t): Uncategorized Avainsana(t): , , , , , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s