”Won’t somebody please think of the children?!”

Palasin hiljattain yhden lapsuuteni kovimman tietokonepelin, Duke Nukem 3d:n äärelle. Paluu ei johtunut siitä, että vuonna 2011 julkaistiin (liian) kauan odotettu, monien jo mielessään hautaama ja siunaama Duke Nukem Forever. En siitä jaksa sen enempää vouhottaa. On se ihan jees läpi pelattavaksi, pienissä rommitoteissa.

Huomasin ennen edellä mainitun, suuren tuotannon spektaakkelin ilmestymistä Duke-fanien jatkaneen vuonna 1996 julkaistun pelin parissa hääräämistä. Peli oli päivitetty vastaamaan grafiikaltaan lähes nykypäivän standardeja. Ja se potki edelleen muutamine lisäosineen pakarat helläksi. Nyt ne sikakytätkin on ihan ”oikeasti” kolmiulotteisia.

Tietokonenörtit ovat jaksaneet päivittää peliä DIY-periaatteella tähänkin päivään saakka onnistuneesti. Samalla isot pelifirmat ruoskivat yhteistuumin sitä jo kauan aikaa sitten kuolleena makaamaan jäänyttä ideaa Duken jatko-osasta, joka sitten lopulta oksennettiin ulos kuin puoliksi sulaneet ranskalaiset yöjunan lattialle. Paikallaolijat tutkivat äkkiä sisällön ja totesivat, että kyllähän se hetken kiinnostaa, mutta laadukkaammallakin roskalla on tullut herkuteltua.

Onneksi harrastajat pistivät ulos loistavan modin nimeltä Duke Nukem Forever 2013, vanhalla tekniikalla, autenttisen härskillä meiningillä.

Pohjimmiltaan Duke Nukem 3d:ssä minulle tärkeintä oli sen upea kenttäsuunnittelu, joka innosti myös oma-aloitteisuuteen tuon taiteenlajin saralla. Dukessa oli mukana melko nopeasti nuorten aivojen omaksumiskyvylle sopiva, yksioikoisesti Buildiksi nimetty ohjelma, jolla pystyi väsäämään omia kenttiä. Siinä oli puutteensa, mutta myös keinonsa kiertää niitä.

Väkivaltaa ihannoivan, verellä mässäilevän, ehkäpä kaikkien aikojen seksistisimmän ja näennäisesti aivottomimman räiskintäpelin kiehtovuus ei kenties perustunutkaan sen ulospäin käännettyihin ja seinille roiskittuihin sisuksiin taikka ankeaan huumoriin, vaikka niillä olikin osansa ilmiön kasvussa kulttimittoihin. Myös lukuisat leffa- ja muut populaarikulttuuriviittaukset esimerkiksi Duken murahtamissa one-linereissa – mutta myös kenttäsuunnittelussa – tekivät pelistä kovin viihdyttävän.

Dukessa oli sitä ruutia, röyhkeyttä ja lapsellista intoa, mitä puuttui monista sen ajan räiskintäpeleistä ja mitä puuttuu vielä monista nykyisistäkin ylirealistisista ja vakavahenkisistä ammuskeluista. Siinä uskallettiin olla samaan aikaan luovia ja sarjakuvamaisen epärealistisia. Toisaalta hyvä kenttäsuunnittelu tarjosi tunteen aidosta interaktiivisuudesta sekä suuresta, vapaasti tutkittavasta pelialueesta.

Tuona aikana kahden päällekkäisen tason tai kerroksen tekeminen ”kolmiulotteiseen” peliin oli vielä ongelma ja yksityiskohtaisemmat esineet – maljakot, pullot, aseet, möröt, puut, pensaat ja kakkapökäleet joihin astuessaan Duke mörähtää ”Shit happens!” – olivat ”spritejä”, jotka näyttivät itsestään saman kaksiulotteisen puolen, kiersi niitä sitten katsomaan mistä päin hyvänsä.

Vaati suorastaan käsittämätöntä luovuutta ja vaivannäköä rakentaa niillä aineksilla interaktiivisia kaupunkeja, joissa taloja sortui ja hukkui veden alle. Oli maanjäristyksiä, räjäytettäviä seiniä, sytytettäviä, sammutettavia ja rikottuina välkkymään jääviä valoja, hissejä, akvaarioita – joissa pääsi uimaan haikalojen kanssa – viemäritunneleita, avaruusasemia ja vaikka mitä, millä Duke sai räiskittyä 1980-luvun pelikulttuuriin istutetun nuoren pojan mielen palasiksi kuun pinnalle, maan kaunottaria ryövänneiden avaruusoliokyttäsikojen ruumiiden sekaan.

Kun tajusin, että voisin käyttää samanlaista luovuutta ja kyhätä Buildissa vaikkapa mallinnoksen tutusta kurjasta lähiöstä ja räiskiä siellä avaruuskyttiä palasiksi, oli kokemus verrattavissa siihen kehitysvaiheeseen lapsena, jolloin ei enää tarvinnut huutaa äitiä pyyhkimään.

No, pelisuunnittelu vei aikaa eikä meikäläisestä ollut täysipainoiseksi datanörtiksi, joten yleensä joka ikinen aloittamani kenttä jäi kesken heti kun jokin ei toiminut ongelmitta. Raakileitakin tehdessä oli silti hauskaa.

Toimin työelämässä osin myös kasvatusalalla, missä käydään (hohhoijjaa) jälleen sihisevän kuumaa keskustelua pelaamisen haittavaikutuksista, etenkin alati pilaantumisvaarassa olevan nuorison osalta. Joten oli tällä kirjoituksella joku löyhä yhteiskunnallinen pointtikin: pelit eivät tee ihmisiä, vaan ihmiset pelejä. Pelit eivät pelaa ihmisiä, vaan ihmiset pelaavat pelejä. Yhtään liikaa ei voi myöskään painottaa sitä, että ne ovat viihdettä! Sitäpaitsi lapsille sopimattomissa peleissä on asiaan kuuluvat ikärajat.

Keskustelu on turhaa jankutusta. Pelikulttuuriin voi ja pitää vaikuttaa, mutta väkivaltaviihteen kauhistelu on siihen turhempi väline, kuin Duke Nukemin Build-editori olisi aidon ja toimivan ydinvoimalan 3d-suunnitteluun.

Nyt kun se inhottava, kaiken aikaa hiertävä ja mollottava luomi on leikattu pois tätä tekstiä pilaamasta, niin palataan vielä hetkeksi peleihin sekä niiden hyviin puoliin.

Peleissä ehkäpä olennaisin asia on mahdollisuus päästä tekemään; vaikuttamaan ympäristöönsä, tutkimaan, seikkailemaan, osallistumaan. Se ei ole telkkarin tuijotukseen verrattavaa passiivista viihteen seuraamista, vaan jatkuvaa valintojen tekemistä. Sitä pelikulttuurissa tulee vahvistaa entisestään, osallistumista, itse tekemistä. Pelit ovat loistava väline luovaan ja rakentavaan vapaa-ajan viettoon.

Kaupungistunut elämämme – ja varsinkin köyhän lähiökasvatin elämä – on varmaan 1800-luvun maatalousyhteiskunnan arkeenkin verrattuna tylsempää ja mielikuvituksettomampaa pakertamista, tai sitten pelkkää olemassaolon turhuutta, kalsareihin valuvan ajan pitkäveteistä pois pyyhkimistä. Olemme vieraantuneet todellisuudesta, koska todellisuus on ostettu pois ulottuviltamme ja sen pikaruokamainen, pala palalta takaisin ostaminen maksaa rahaa ja terveyden.

Siksi on hyvä, että esimerkiksi kirjastot hankkivat ja lainaavat pelejä, jotta köyhempikin pääsee niistä nauttimaan. Ne ovat populaarikulttuuria, josta puhutaan, johon viitataan ja joka on osa laajempaa ilmiötä kuin tynnyristä kurkistellen voisi jonkin satunnaisen pelitrailerin perusteella tulla ajatelleeksi.

Vaikka peleiltä on turha odottaa juuri sen suurempia suorituksia kansansivistyksen saralla kuin elokuvista tai suuresta osasta kaunokirjallisuuttakaan, niistä löytyy yllättävän paljon syvyyttä, kirjallisuusviittauksia sekä monipuolista taidetta. Itse asiassa sitä on ollut vanhemmissakin peleissä runsain mitoin, mutta jostakin syystä pelejä ei tunnuta vieläkään osattavan lukea ja arvioida toisistaan erillisinä teoksina. Toki pelien joukossa on myös aivotonta, huonosti tehtyä bulkkiviihdettä. Mitä sitten?

Luulen, että väkivaltaisessa maailmassa elävien lasten ja nuorten suistumista pelienkin ulkopuolella totaaliseen kaistapäisyyteen, murhiin ja pahonpitelyihin ehkäisi kaikkein eniten se, että jokaisen pelejä pelaavan tai pelaamattoman, leffoja katsovan tai postilaatikoita räjäyttelevän nulikan elämässä olisi turvallisia, vastuullisia aikuisia ja sen jälkikasvun kanssa tehtäisiin ihan oikeaa kasvatustyötä. Jos olennaisimmat asiat puuttuvat, on yksi lysti tuijottaako pentu päivät pitkät teletappien houreista sekoilua vai ampuuko mielikuvitushahmoilta päitä irti tietokoneen näytöllä.

Jos lapsella ei ole läsnäolevaa kasvattajaa, ei se osaa lutviutua elämästään edes vanhan kunnon käpylehmän selässä ratsastamalla.

Olen muuten kyhäillyt tässä Dukeen taas yhden uuden kentänalun. Veri- ja limalöyly alkaa dystopistisen kaupungin laitamilta, ydinjätettä virtaavasta viemäriputkesta, josta avautuu näkymät köyhien ihmisten jätteiden ja romun keskelle rakentamaan hökkelikylään, missä alemman kastin alienit ravitsevat itseään näillä ihmisillä. Tuskin jaksan pusertaa valmiiksi asti, mutta kyllä se touhu lyhyellä lomalla kehittävämmältä tuntuu, kuin pelkkä leffojen toljottaminen.

 

Ja lopuksi kevennys, joka toimikoot otsikon avaajana niille, jotka eivät tunne populaarikulttuuria:

Mainokset

Tietoja jussinevalainen2013

Yhteiskunta, otan sen henkilökohtaisesti. Henkilökohtainen, syytän siitä yhteiskuntaa.
Kategoria(t): Uncategorized Avainsana(t): , , , , , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s