Ted, are you Serios?

Jokin vetää oudon puoleen. Minut on liotettu ektoplasmassa, eetterissä, antimateriassa ja huuhaihattelijoiden näkemyksessä kvanttifysiikasta. Ottovanhempani ovat Dale Coopereita, Fox Muldereita ja Dana Scullyja, oppimateriaaliani Marsin aikakirjat, Äärirajat sekä Hellblazerit ja sittemmin ihan kaikenlaiset Kaiken Oudon Ensyklopediat, mutta myös yliopistotason väitöskirjat, tutkimukset ja tenttikirjat kansanlääkinnästä, ufo- ja/tai keijukaissieppauksista sekä maagisista uskomuksista.

En usko sellaiseen todellisuuteen, missä äärimmäisen kehittynyt ulkoavaruuden rotu lentelee pölykapselimaisilla härveleillään kuljettamassa hassuihin frisööreihin sekä 1970-luvun scifiasusteisiin mieltyneitä ihmisyksilöitä ympäristökasvatuksellisille turistimatkoille Siriukseen.

En myöskään usko sellaiseen – lähes puolalaismaisen kurjaan – todellisuuteen, joka vangitsisi väkivaltaisella tavalla kuolleen ihmisen (oletetun) sielun tai energian johonkin homeiseen talonrähjään, ikuisiksi ajoiksi vinkumaan kurjasta kohtalostaan ja säikyttelemään heikkohermoisempia.

Mutta ihmisen psyyke, kaikki siihen liittyvät ilmiöt, uskomukset, kokemukset yhdistettynä maailmankaikkeuden valtavuuteen ja mielettömään outojen ilmiöiden sarjatuleen saa hakeutumaan juuri niille alueille, missä tapahtuu kummia.

Yleensä ilmiöiden keskipisteessä ja niiden synnyttäjänä on pohjimmiltaan yksi maailmankaikkeudessa toistaiseksi oudoimmista tuntemistamme vaikuttajista: ihminen.

Näin oli luultavimmin esimerkiksi Ted Seriosin (1920-30.12.2006) tapauksessa. Ted oli chicagolainen pikkolo, jonka luultiin kykenevän siirtämään ajatuksensa filmille. Tai näin luuli lähinnä psykiatri Jule Eisenbud, joka ei hämmentynyt edes humalaisen Seriosin alastomasta toikkaroinnista kuvaussessioiden aikana. Epäilystä ei myöskään onnistunut pärisyttämään jalkeille Tedin taikaputki, jota tämä piti kameran objektiivia vasten kuvatessa.

”I want to believe” lukee mieleni valkokankaalle heijastuvassa, jo klassikoksi muodostuneessa julisteessa, joka koristi FBI:n salaisten kansioiden osaston seinää televisiosarjassa The X-Files. Eisenbudkin tahtoi kai uskoa. Jule, are you serious?

Minä en tahdo uskoa, vaan tutkia ilman uskon ja ennakko-oletusten painoa harteilla. Tulin jossakin vaiheessa opintoja kirjoittaneeksi yhteneväisyyksistä vanhemman suomalaisen(kin) perinteen keijukaissieppaustarinoiden sekä 1900-luvulla ilmaantuneiden ufosieppausten välillä. Ne ovat kiehtova ilmiö tarvitsematta edes uskoa tarinoiden olentoihin.

Sen lisäksi, että tarinat noudattavat samanlaista kaavaa, ovat myös motiivit usein samoja: meidän ihmisten toimet ”tässä maailmassa” vahingoittavat vieraiden olentojen elinympäristöä toisella planeetalla tai käänteismaailmassa. Ihmiset, lopettakaa siis perseily! Tämä on yhteinen universumimme, ei mikään apinoiden planeetta!

Joskus taas alienit tai suippokorvat – yhtä kaikki suurisilmäiset olennot – eivät kykene itse lisääntymään, rotu on kuolemassa, joten tarvitaan ihmisgeeniä pelastamaan laji sukupuutolta. Kaapataan siis ihminen ja otetaan siltä siementä tai munasolu.

Ihailen esseessä käyttämiäni lähteitä, eli asiaan perehtyneitä kansanperinteen tutkijoita, jotka viitsivät rohkeasti tarttua tuollaiseen aiheeseen, tutkia sitä ja tuoda sen muidenkin tietoisuuteen. Tärkeintä tarinoissa on se, mitä ne voivat kertoa meistä itsestämme. Ihailen myös esimerkiksi tapaamaani ufotutkija Jaakko Närvää hänen kunnioittavasta ja nöyrästä suhtautumisestaan ihmisiin hurjien tarinoiden takana. Heitä kyllä nöyryytetään tarpeeksi jos väärässä paikassa erehtyvät suunsa avaamaan kokemuksistaan.

Järjestin jonkin aikaa sitten tapahtuman, johon uskontotieteessä ufoilmiöstä väitelleen Jaakko Närvän lisäksi saapui hyvä joukko aihepiiristä kiinnostuneita ihmisiä. Olin yllättynyt asiallisesta suhtautumisesta aiheeseen. Olin odottanut paikalle saapuvan salamyhkäisiä, outoja energioita luotaavia, foliokypärään varustautuneita Juhan Af Granneja.

Olen pitkään suhtautunut kaikkiin outoihin kertomuksiin niin kuin kunnon folkloristin pitääkin: arvottamatta, tarina-aineistona joka toimii myös osoituksena siitä, että ei maaginen maailmankuva ole mihinkään luonnontieteellisen puristuksessakaan hävinnyt, se on vain pukeutunut nykyaikaisempiin vaatteisiin.

Sieppauskokemukset tuntuvat olevan kokijalle raju kokemus, johtuivat ne sitten unihalvaukseen sekoittuneista hallusinaatioista tai jostakin muusta. Ehkä ne voisivat kertoa jotakin ihmisyydestä. Kokijoilleen tuntuvat olevan täyttä totta.

Outoihin ilmiöihin, ihmisten kummiin tarinoihin ja erikoisiin tulkintoihin pitääkin voida suhtautua mielenkiinnolla, lukeutumatta joko kylähulluksi tai sitten päinvastoin jukuripäiseksi skeptikoksi. Ei ole pakko nolata jotakin oletettua vastapuolta, joka antaa monia ihmisiä liikuttavalle ilmiölle erilaisen merkityksen kuin sinä itse. Sellainen on pelkkää umpimielisyyttä ja ilkeyttä.

Tästä pääsemme toiseen vahvaan jakoon kahden maailmankaikkeuteen merkityksiä rakentavan näkökulman välillä: humanistiset tieteet ja luonnontieteet. Kahtiajako muistuttaa Salaisten kansioiden Mulderin ja Scullyn vuoropuhelua. Pitää kuitenkin muistaa, että nuo henkilöt ovat litteänlatteita, mihinkään peruslähtökohdistaan kehittymättömiä mielikuvitushahmoja. Emmehän suinkaan tahdo jumiutua heidän tasolleen kuin kiukkuinen poltergeist-ilmiö mummon vintille? Ja kyllähän se Scullykin loppua kohden vähän pehmeni…

Onneksi iänikuinen vastakkainasettelu on sortumassa monella rintamalla. Länsimainen lääketiede on alkanut teinimäisen uhmakkaan alkurymistelynsä jälkeen hakemaan työvälineitä myös holistisemmasta, esimerkiksi kansanlääkinnälle ominaisesta suhtautumisesta ihmiseen vaivoineen kokonaisuutena, jota emme voi välttämättä vaiva kerrallaan eliminoiden mekaanisesti siivota terveeksi.

Jos toisen ihmisen pelkkä kosketus tai puhe riittää helpottamaan oloa, ei ole mieltä jättää sitä kiireen keskellä hoidossa hyödyntämättä, vaikka toimintamekanismia ei täysin ymmärrettäisikään, kunhan ei anna pahimpien parannusalan pölynimurikauppiaiden viedä potilasta vakavissa sairauksissa pois luonnontieteellisesti tutkitun lääketieteen avun piiristä.

Ympäristötieteissäkin on lähdetty yhdistämään voimia ympäristöön liittyvien syy- ja seuraussuhteiden ymmärtämiseksi, ainakin jossakin määrin. Siellä missä on ihminen, siellä on sekä biologiaa että kulttuuria. On mieletöntä pohtia kumpi meille on tärkeämpää, kokonaisuus vai sen yksiköt? Molempia on hyvä ymmärtää, jotta selviytyisimme lajina. Monitieteisyys kunniaan!

Uskoi ilmastonmuutokseen tai ei, niin on sata muutakin syytä, miksi kannattaa ottaa alienien viesti tai tuhansien sukupuuttoon kuolleiden kotoisampien lajien viesti vakavasti: älkää hölmöilkö kustannuksellamme, koska vahingoitatte samalla itseänne!

Päätän tämän sotkuisen tekstin mukaillen vapaasti Fox Mulderin ja kansanrunoudentutkija Matti Kuusen tieteenfilosofioita yhteen loppukaneettiin: ”Totuus on tuolla ulkona, maailma on avoin, eikä folkloristille ja kemistille mikään ole hyödytöntä saastaa.”

Mainokset

Tietoja jussinevalainen2013

Yhteiskunta, otan sen henkilökohtaisesti. Henkilökohtainen, syytän siitä yhteiskuntaa.
Kategoria(t): Uncategorized Avainsana(t): , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s