Tyrmäyksiä

Viime viikon kuluessa paukuteltiin kiinni monta ovea nenäni edestä. Tuli läjäpäin hylkäyksiä hakemistani kesätyöpaikoista. Yhdessä niistä minun ilmoitettiin olevan täydellinen hakemaani työhön. Ilmeisesti joku muu vain on täydellisempi tai sitten he suosivat työpaikkaan kehnompaa työntekijää.

Työelämästä en niin paljon piittaa, että itkisin muutaman takaiskun takia itseni uneen iltaisin. Mutta perjantaina osui jo aremmalle alueelle, vyön alle. Viikonlopun kynnyksellä henkisten tällien sarja huipentui luonnosvaiheessa olevan romaanikäsikirjoitukseni tyrmäämiseen. Siihen päättyi ensimmäinen erä.

Olen myös hakenut melkein vuosi sitten äänikirjan lukijaksi. Ääninäytteen pääsin antamaan vihdoin syksyllä 2012; nokka tukossa ja uupuneena raskaasta studioviikonlopusta. Väärässä paikassa väärään aikaan, jälleen kerran. Aivan kuin koko viikon jatkunut hylkäysten sarja sekä romaanikäsikirjoituksen lyttääminen ”liian asetelmalliseksi” eivät vielä riittäisi yhdelle perjantai-iltapäivälle, tuli saman tunnin sisällä sähköpostiin myös näkövammaisten raadin laatima palaute tuosta ääninäytteestä: ”Ei suositella lukijaksi. Honottava ääni.” Auts! Tylyä on! Tätä palautetta siis odotin toiveikkaana ikuisuudelta tuntuvan ajan. Kun on monta rautaa tulessa, voi tulla monta palovammaakin kerralla.

Kirjoittaminen on elämäntapa. Se on jotakin minkä tekemisen sivutuotteita joko asetan muiden nähtäväksi tai sitten en, mutta sitä on joka tapauksessa pakko tehdä. Vuosia olen kirjoittanut käytännössä suoraan tietokoneen roskakoriin, joskus taannoin jopa maanisesti eräälle nettifoorumille. Se oli oireilua siitä, että kielsin arkielämässäni pakottavan tarpeen luoda tekstiä. Pelkäsin myös palautetta, pessimismi oli niskan päällä. Jos en kirjoita kenellekään tai mihinkään, kirjoitan salaa pääni sisällä, kun matkustan bussilla epätyydyttäviin hanttihommiin ansaitsemaan leipääni. Kirjoittaessa ei oma honottava ääni vaivaa. Kirjoittamisen hetkellä ääni on kirkas ja mieli tyyni.

Mikä saa yrittämään? Mikä saa nousemaan kehään ottamaan lukua yhä uudelleen? Ehkä se, että eilen postiluukusta tipahti taas yksi lehti, jossa on rahaa vastaan julkaistu novellini. Sekin auttaa, että minulla on maailman paras, rehellisin ja silti kannustavin avovaimo, sekä joukko hyviä ystäviä, jotka uskovat minuun vielä senkin jälkeen kun olen itse jälleen kerran kompuroinut kehään viskottuihin pyyhkeisiin.

Takkiin tulee aina välillä, mutta pessimismin kanssa en suostu nyrkkeilemään. Se on kuin itsepintainen puhelinmyyjä. Se pelaa likaista peliä. Puhuu pyörryksiin. Se vetää tatamin jalkojen alta jo ennen kuin tuomari on antanut luvan aloittaa.

Aina on joku joka sanoo, että ei siitä mitään tule. Olen kuitenkin oppinut, että juuri mikään tässä maailmassa ei ole salatiedettä tai vaadi mystistä ja taianomaista lahjakkuutta. Kaikessa voi oppia mestariksi, kunhan peruspalikat on annettu, riittää intohimoa ja antaa itselleen aikaa tehdä ja kehittyä. Siispä en huomioi niskavilloissa roikkuvaa kiusanhenkeä joka vaatii luovuttamaan, vaan jatkan kirjoittamista, jatkan elämistä ja jatkan unelmoimista. Vielä tulee se hetki, kun vastustaja laskee suojauksensa ja pääsen tyrmäämään.

Mainokset

Tietoja jussinevalainen2013

Yhteiskunta, otan sen henkilökohtaisesti. Henkilökohtainen, syytän siitä yhteiskuntaa.
Kategoria(t): Uncategorized Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s