Markkinaintia ja hupsuttelua

Kävin viime syksynä sarjan erilaisia yrityskoulutuksia. Yksi niistä kesti yhden päivän ja keskittyi markkinointiin. Sen perusviesti oli seuraava: ihminen on tyhmä, laiska, ahne ja yksinkertainen apina, jota on tosi helppo vetää nenästä. Eikä siinä mitään, niinhän se onkin; allekirjoittanutta myöten.

Yrityskoulutuksen sarjaan kuuluvaa markkinointiluentoa veti – kaikella kunnioituksella – juuri sellainen hiippari jonka sellaista luentoa voi odottaakin vetävän. Mies oli selvästi pähkähullu: puhui nopeasti ja sekavasti, nauroi paljon, hämmästeli maailman menoa, ihasteli lintuja ikkunasta ja heilutteli jalkojaan pöydällä istuen. Välillä tuntui kuin olisi ollut stand up -showta katsomassa. Äijä hoki kaiken aikaa, kuinka kaikki on ”vaan tällaista höpsöttelyä” ja ”ei mikään ole vakavaa”. Uskon, että markkinoinnin maailmassa nämä mantrat auttavat jaksamaan. Niillä todistellaan itselle, ettei olla ihan oikeassa pahanteossa.

Olen aina ollut todella kiinnostunut markkinoinnista, mainonnasta ja sen keinoista, joten jaksoin aamutunnit vielä hihitellä miehen jutuille, mutta koulutuspäivän edetessä alkoi lämpöinen hyvänolontunne valua vatsan alueelta housuun. Markkinoinnin tavallaan luova(kin) ja kiihkeä, mutta kylmä ja kova maailma alkoi ottamaan veronsa. Se toimi kuin mainostunnari tai Anssi Kelan biisi, joka tavallaan jopa miellyttää ensikuulemalta, jää päähän junnaamaan, mutta pitkän päivän päätteeksi yllyttää jo kaivamaan sen haarukalla sieltä ulos soimasta.

Markkinoinnin kylmän yksinkertaistavat periaatteet perustuvat toteen. Ostospäätöstä ei koskaan viime kädessä tehdä järjellä, vaan tunteella. Siksi markkinointimiehet ja -naiset tekevät kaikkensa vaikuttaakseen ostajan alimpiin vietteihin. Ja se toimii. Siksi inhoan ostoskeskuksia, isoja marketteja ja kaupunkien ydinkeskuksia.

Pystyn hädin tuskin pysymään järjissäni kauppareissulla, kun olen hyvissä voimissa ja minulla on aikaa. Sekin onnistuu vain siksi, että askeettisesti elävän, joka ikistä ostosta pitkään miettivän, turhista ostoksista saarnaavan isäni ääni on ohjelmoitu syvälle minuun, eräänlaiseksi virustorjuntaohjelmaksi päähäni luikertelemaan pyrkiviä markkinointikoneistoja vastaan. Myöhemmin elämässä ovat monet kulutusta vastustavat mahtavat punkbiisit ja anarkistiset iskulauseet toimineet ohjelmistopäivityksenä kulutushysteriaa vastaan.

Mutta kun erehdyn kauppaan kiireisenä, nälkäisenä ja pahimmillaan krapulassa; silloin on helvetti irti. Silloin minutkin saa haluamaan ihan mitä vain sontaa. Silloin ostoskassin sisällön perusteella voisi olettaa, että ostoslistan on laatinut ihmisen sijaan kastemato.*

Ja minä olen oikeasti penniä venyttävä köyhä nillittäjä. Ja silti sorrun toistuvasti. Hirvittää ajatellakin, miten maailmaamme tuhotaan kaikella keskenään kuluttajien huomiosta kilpailevalla krääsällä. Ja sitä miten kilpailussa hävinnyt muoviin paketoitu jäte – eläinten paketoidut ruumiinosat mukaan luettuna – kilpailee toisessa elämässään vain keskenään tilasta kaatopaikalla. Monet eivät edes piittaa koko asiasta. Sellaiset joilla on paljon ostovoimaa.

Palataan kuitenkin sinne markkinointikoulutukseen. Päivän aikana tuli myös selväksi, että se markkinointimies oli hermoraunio. Kaiken aikaa jonkinlaisessa pienessä luovassa maniassa. Koko ajan arvioiden kanssaihmisiään ja näiden heikkoja kohtia. Ja kuitenkin pidin miehestä. Hän herätti sympatiat monella tasolla. Oli siis hyvä työssään.

Totta kai heijastin ukosta itseäni, nämä ovat vain minun tulkintojani. Olen pohtinut, että markkinointia ja kuluttamista kriittisesti koko ajattelevan ikäni tarkastelleena – ja vastustaneena – minä olisin tahtoessani helkkarin taitava mainostaja ja markkinoija asialle kuin asialle. Se maailma on kovin tuttu ja syvältä (voit ymmärtää tämän virkkeen kahdessa mielessä). Sen lisäksi se olisi unelma-ammatti. Siinä yhdistyisi läjä suuria intohimojani. Mainittakoon vaikka viestintä, estetiikka, luova kirjoittaminen ja psykologia. Kaiken lisäksi siitä voi saada helvetisti rahaa.

Mutta mikä on sellaisen unelmatyön hinta? Mielestäni se näkyi koulutusta vetäneen äijän olemuksessa. Mies tärisi ja viuhtoi kaiken aikaa. Silmät verestivät. Hän oli koko ajan puolustuskannalla. Samaan aikaan selvästi sekä väsytti, että hermostutti. Lopulta tuntui kuin olisi katsonut esitystä, jossa itkevää klovnia hakattaisiin. Mies toisteli kaiken aikaa ja koko päivän ajan niitä mantrojaan, joiden mukaan mikään ei ole vakavaa ja kaikki on sellaista harmitonta hupsuttelua.

Eihän se ole vakavaa, että joku narri tahtoo työkseen narrata ihmisiä kuluttamaan rahansa, aikansa sekä planeettamme luonnonvarat johonkin yhdentekevään paskaan. Eihän se ole vakavaa, että joku oikein työkseen keksii valheita ja vetoaa massojen alimpiin tunteisiin. Sehän on sellaista hupsuttelua.

 

*”Kastemato ostoksilla” vertaus tuli rakkaalta bändikaveriltani Lasselta, kun olimme olleet jollakin kiertueella huoltoasemashoppailemassa sipsejä ja kaikkea muuta hyödytöntä. Lasse on muutenkin ehkä maailman hauskin ja fiksuin jätkä.

Mainokset

Tietoja jussinevalainen2013

Yhteiskunta, otan sen henkilökohtaisesti. Henkilökohtainen, syytän siitä yhteiskuntaa.
Kategoria(t): Uncategorized Avainsana(t): , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s