Talouskasvain

”Kas vain!” sanoi kasvain ja kasvoi vain.

Tällainen hokema on ilmeisesti jostakin lapsuudesta asti väijynyt mieleni kätköissä. Nyt se tuli mieleen kun luin HS:n nettisivuilta Paavo Järvensivun pohdintoja talouskasvusta.

Niin, hokema. Koska juuri sitä jankutus talouskasvusta on. Että jonkin pitäisi kaiken aikaa kasvaa, jotta kaikilla olisi hyvä olla. Että jonkin pitäisi lisääntyä. Ja nimenomaan talouden, jonka rooli on jo tällä hetkellä niin suuri, että edes mistään yksityiselämän osa-alueestakaan ei voi puhua ilman että talous tunkeutuu tavalla tai toisella mukaan keskusteluun. Kasvoi vain.

Ei minulla mitään kasvamista vastaan ole. Mutta ajattelen sen olevan jotakin aivan muuta kuin sitä, että myydään, ostetaan ja tuotetaan enemmän, tuodaan kauempaa ja viedään kauemmas. Ei se rahaa ole, mitä tarvitaan lisää. Ei se ole myöskään lisää innovaatioita ja valinnanvaraa kännykkäkuoriteollisuuden saralla. Ei se ole halvempia lentoja etelään, eikä mitään muutakaan tyhjää ja hätäistä eksotiikkaa. Laadullistakin kasvamista voi olla sen määrällisen sijaan.

Toinen – paljon huolestuttavampi – viesti yrittää jostakin talouskasvu-uskonnon varjosta huitoa käsiään ja inistä, mutta se on jo hyvin kyllästynyttä ja toivonsa menettänyttä valitusta eikä monikaan kuuntele, saati että tekisi asian suhteen jotakin. Se on sitä jankutusta, että nykyisenlainen resurssien käyttö on kestämätöntä. Eikä vain sillä tavalla, että resurssit kohta loppuu, vaan sillä tavalla että toisilla niitä resursseja ei ole koskaan ollutkaan ja suurelta osin ne resurssit ovat maailmasta meidänkin osalta jo loppuneet.

Talouskasvu, suuryritykset ja maailmantalouden pyörittäminen karkaavat jonnekin pilvilinnoihin jo pelkän ajatuksen tasolla. Ahdistun ja vaivaannun, kun joku talousrealisti tulee ja alkaa selittämään talouden tosiasioista. Äkkiä tuntuu, että kaikki katoaa jos ei talous kasva. Että olemme heti kivikaudella ja syömme toistemme lapsia jos keskitytään johonkin muuhun kuin talouden kasvuun.

Alle tonnilla kuussa (hädin tuskin) sinnittelevänä opiskelijana kaikki rikkaiden yrityspomojen ja muiden taloudellisten menestyjien valitus veroista sekä kiiluvasilmäinen vouhotus talouskasvusta vain tuntuu niin absurdilta. Heti karataan jonnekin muualle täältä riistämään köyhempiä, kun pitäisi edes verojen muodossa kiittää siitä, että on lintukodossa paapottu ja kasvatettu uskomaan itseen. Kaikkien – ei välttämättä edes enemmistön – kohdalla tämä vajavainen yhteiskunta ei onnistu edes siinä. Yleensä todelliset menestyjät saavat loppujen lopuksi hiukan enemmän apua ja kannustusta kuin muut, vaikka eivät sitä sekapäissään ehkä tiedostakaan. Kaikki se on niin itsestäänselvää, kun ei ole koetellut pohjaa. Tai jos onkin, niin ehkäpä sitä sitten käytetään verukkeena sille, että ”kun minäkin olen sieltä pohjalta noussut”. Taitaa vain olla niin, että tavalla tai toisella on muita ihmisiä ja olemassaolevia rakenteita hyödynnetty.

Onko jonkinlainen luonnonlaki, että kun saa hitosti rahaa, niin samalla myös litra kusta lorahtaa aivoon ja vieraantuu oikeasti tärkeistä asioista, kuten vaikkapa muista ihmisistä? Unohtuuko täysin, että juuri niiden muiden ihmisten turvin sitä on noustu sinne huipulle? Kukaan ei pärjää yksin. Jos muuta luulee niin sitten taitaa olla sitäkin enemmän toisen ihmisen tarpeessa. Sellaisen, jota ei voi ostaa rahalla. Sellaisen, johon köyhälläkin on varaa, kunhan on vilpitön ja kasvatettu kunnioittamaan muita ja ottamaan muidenkin tarpeet huomioon.

Emme me tarvitse talouskasvua. Jonkin muun pitäisi kasvaa. Talous itse voisi kasvaa siinä mielessä, että lopettaisi teinimäisen huumesekoilunsa ja alkaisi ottamaan vastuuta, näkemään mitä hyvää juuri ne asiat ovat sille tehneet, joita se on oman lyhytkatseisen etunsa nimissä kaiken aikaa ajamassa alas.

Olen onnellinen vaikka olenkin köyhä opiskelija. Välillä ahdistaa, kun rahat eivät riitä siihen, että voisi keskittyä opintoihin murehtimatta koko ajan taloudesta ja siitä kuinka saan maksettua vuokran ja jääkaappiin ruokaa. En murehdi siitä riittääkö rahat vesiskoottereihin tai katumaasturiin. Siksi veroja kiertävät rikkaat rosvopäälliköt ja ahdistuneet uraohjukset hämmentävät. Eiväthän ne kaikki edes nauti olostaan! Tuskinpa sen sortin tyhjyydentunnetta pystyisi pienempi veroprosenttikaan sullomaan täyteen ainakaan millään pehmeällä ja mukavalla.

Niin kauan kun perusasioihin riittää resursseja, löydän usein onneni asioista, joiden parissa eivät turhat talouden kasvukivut päätä paina. Niistä asioista voi nauttia, vaikka olisi kännykkä kiinni ja lompakko hukassa, mutta ei kuitenkaan täysin rinnoin ilman oikeita ystäviä.

Mainokset

Tietoja jussinevalainen2013

Yhteiskunta, otan sen henkilökohtaisesti. Henkilökohtainen, syytän siitä yhteiskuntaa.
Kategoria(t): Uncategorized Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s